Ruokastrategia ja minä

Ruokastrategian yhdessä suunniteltu tie oikeudenmukaiseen ruokatulevaisuuteen vaikutti todella hyvältä. Toiveikkuus on vaihtunut tietoon, että ruoan keskitetty, tavanomainen, teollinen tie on suorastaan pelottavan mahdollinen. Ensimmäiseen strategiaversioon kelpuutettiin vain volyymeihin perustuva tuotanto. Vuorovaikutusperusteista, monipuolista maaseutua tukevaa vaihetta 2. ei ollut. Se ei voi johtua näkökantojen puutteesta, sillä strategian muodostamiseen kerrotaan osallistuneen 600 ihmistä ja tiedän osan heistä ajattelevan ja toimivan oikeasti 2-vaiheen mukaan, itse mukaan lukien. Kysymys on siis näkökantojen painotuksesta.

Suuruus ja teknisyys jyräävät. ”Ruokasektorilla pienten ja keskisuurten yritysten osuus on suuri, miltei 98 %, mutta niiden liikevaihto on vain noin 40-50 % ruokasektorin liikevaihdosta”. Lähes puolet ruokasektorin liikevaihdosta on vain.  Ruokaviennin perustaksi esitetään korkeaa jalostusastetta, ruokateknologioita, uusia innovaatioita ja osaamista. Yritän visualisoida ranskalaisen kokin mikroilmeet eteeni, kun suomalainen kaupparatsu koputtaa kantasolumassoineen oveen. Toki ranskalaiseen keittiöön kaupparatsulla ei ole mitään asiaa, sillä he arvostavat omaa tuotantoaan. Niin kuin meidänkin pitäisi.

Muutoksen tuskastuttava hitaus

Rapistuvan hyvinvointikuplamme sisällä olemme tottuneet saamaan ruokamme helposti, prosessoituna ja halpuutettuna itse maksamamme bonusjärjestelmän kylkiäisinä. Jatkuvan kasvun tavoittelu viimeistelee komeuden kaupan ja elintarviketeollisuuden tuottoja maksimoivaksi liitoksi, jonka koulutus, tutkimus ja poliitikot siunaavat. Suuri skaala esitetään automaattisesti kannattavana, ilman julkisia esimerkkilaskelmia.

Kukaan ei puhu siitä, miltä nykyruoka maistuu tai millaisia vaikutuksia sillä on terveyteemme ja ekosysteemiimme. Kasvinsuojeluaineiden kertyminen tai kasvien ja eläinten geneettinen eroosio sivuutetaan. Entä uusien viljelijöiden puute, pölyttäjien katoaminen ja viljelykelpoisen maan loppuminen? Päättäjien ja yritysmaailman  hitaus todellisen muutoksen tekemisessä hämmentää: vakavista seurauksista huolimatta ihmetellään tuotto-odotuksia, hyvä veli-verkostoja, osinkoja ja summaa viivan alla. Mitä kukaan tekee rahalla enää savuavissa raunioissa?

Olen ollut maatalouskentässä lähes 30 vuotta ja 70-luvun lopun lapsena muistan, millaista elämä oli 80-luvulla, hetki ennen jatkuvan talouskasvun keksimistä. Se oli sitä, mitä kestävän kehityksen kursseilla nyt opetetaan, sillä nykyisin on varsin toisin. Yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat kasvussa ja lukutaito, kädentaidot ja lähdekritiikki laskussa. Jatkuva kasvu vaatii olemaan loputtomasti koneiston hyödynnettävissä. Maatalouskenttä on kokenut 30 vuodessa kengurunloikan koneiden akselipainoissa, maaperän tiivistymisessä ja köyhtymisessä sekä maatalousympäristön lajikadossa.

Luomutuotanto ja alkuperäisrodut testamenttina tuleville sukupolville

Alkuperäisrodut, luomu ja pieni suoramyyntiskaala ovat valikoituneet meille toimintaympäristön kautta. Tilamme on vanha sukutila perinnebiotooppeinen ja merkitsee minulle agraarikulttuurin ydintä. Alkuperäisrotujen ja -kasvien säilyttäminen kutsuu, sillä ne ovat sopeutuneet olosuhteisiimme ja niillä on erityispiirteitä, joilla voi erottua. Luomutuotannossa kiehtoo tuotannon kokonaisvaltainen kestävyys. Paras palkinto tilanpidosta on se, että työllemme saattaa löytyä jatkaja.

Ruokastrategialla on mielestäni mahdollisuudet onnistua, kuten se julistaa, jos kakkospolku otetaan tosissaan. Jokaisella viljelijällä on merkitystä. Suuren skaalan ulkopuolisilla lohkoilla pientilallinen voi vääntää voittoa ja tuottaa esimerkiksi pölyttäjäpalveluja viereisen megaluokan monokulttuurin käyttöön. Maaseutu voisi siis koostua usean kokoluokan ja suunnan edustajista, jotka hyödyttäisivät ja täydentäisivät toinen toisiaan ja huoltovarmuutta. Silloin olisimme yhdessä enemmän, muussa tapauksessa tulos voi olla päinvastoin. Olisiko viimein aika määritellä ihmisen kyltymättömyydelle rajat?

Pia Niemeläinen

Niemelän tila