Haastoin maaliskuun blogissani lukijoita – ja samalla itseäni – pohtimaan, miksi metsäkeskustelu on niin polarisoitunutta. Avaimeksi esitin Metsäkulttuurinen kestävyys eli MEKKO-työryhmän havaintoja erilaisten kestävyyskäsitteiden ja käsitemallien eroista.

Yhteisen ymmärryksen ja toimivan dialogin syntymistä vaikeuttavat minusta muun muassa työryhmän raportissa kuvattujen kilpailevien käsitemallien avainsanojen – kokonaiskestävyys ja luonnon kantokyky – erilaiset määritelmät.

Kokonaiskestävyys

Kulttuurinen kestävyys kestävän kehityksen Tukena-käsitemallin mukaan kokonaiskestävyys on tilanne, joka täyttää kaikki kestävyydelle asetetut kriteerit.

Tällaista tilannetta ei mielestäni koskaan saavuteta, koska kestävyyden eri ulottuvuuksille pyritään aina asettamaan uusia aikaisempaa tiukempia tavoitteita. Vähittäisten muutosten kautta päästään kohti kestävän kehityksen toteutumista edellyttäen, että asetetut ekologisen kestävyyden tavoitteet ovat riittävän kunnianhimoisia. Yhteiskunnallisissa prosesseissa tehtävä tavoitteiden yhteensovitus perustuu aina senhetkisiin arvostuksiin ja tutkimuksen kautta todennettuihin faktoihin sekä näitä elementtejä sisältäviin erilaisiin tarinallisiin kombinaatioihin.

Kestävyysmurros-käsitemallin mukaan kokonaiskestävyys on tavoite, jossa ihmisen toiminta on asettunut planetaaristen rajojen sisään.

Nykyinen tilanne ei ole varmaan kenenkään mielestä kestävä. Ihmiskunnan kasvun, markkinavoimien ja poliittisten järjestelmien yhteisvaikutuksena kehitys on johtanut viime vuosikymmeninä luontokadon kiihtymiseen (ainakin globaalisti ja keskimäärin). Ekologinen kestävyys on tämän vuoksi nostettava ensisijaiseksi tavoitteeksi, johon muun yhteiskunnan tulee sopeutua. Kokonaiskestävyyden toteutumisen katsotaan edellyttävän koko yhteiskunnan systeemistä muutosta ja uuden ekososiaalisen ihmisen ja sivistyksen syntymistä.

Luonnon kantokyky

Tukena-mallin mukaan luonnon kantokyky merkitsee luonnon tarjoamien ekosysteemipalveluiden jatkuvuutta.

Ekosysteemipalvelut (kuten hiilen sidonta, eroosion estäminen, virkistyspalvelut, puuraaka-aineen tuottaminen, pölytys jne.) eivät saa romahtaa ylisukupolvisella aikajänteellä. Suomessa tällaista romahtamisvaaraa ei ole tutkimuksissa voitu todeta, vaikka esimerkiksi ravinteiden mineralisaatiota ja mustikan pölytystä on tutkittu juuri tästä näkökulmasta. Mutta mikä on se varovaisuusperiaatteen mukainen hyväksyttävä riskitaso, jota ei saisi jatkossakaan ylittää ilmastonmuutoksen vaikutukset huomioon ottaen – tähän ei tutkimus vielä kykene antamaan vastauksia.

Kestävyysmurros-mallin mukaan luonnon kantokyky on suurimmillaan koskemattomassa luonnossa.

Luonnon kantokyky, luontopääoma ja luonnon monimuotoisuus ovat mallin mukaan vahvassa positiivisessa korrelaatiossa. Koska luonnon hyödyntäminen alentaa aina luonnon monimuotoisuutta, pidetään luonnon hyödyntämistä myös luonnon kantokykyä ja luontopääomaa heikentävänä tekijänä. Luonnon kantokykyä on kuitenkin vaikeata määrittää yksiselitteisesti, joten käsitettä käytetään minusta enemmän tarinallisena kuin tutkimuksellisena faktaelementtinä. 

----

Koska kestävyyteen liittyvät päätökset ovat aina arvopohjaisia, toimivien ratkaisujen löytämiseksi tarvitaan uuden tiedon pohjalta käytävää nykyistä rakentavampaa arvokeskustelua. Sekä keskustelussa että tutkimuksessa tulisi tarkastella ratkaisukeskeisesti molempien edellä kuvattujen käsitemallien mukaisia argumentteja.

Lue myös: Sama todellisuus – kolme eri näkökulmaa (MMM-blogi 2.3.2022)

Kirjoittaja työskentelee ylimetsänhoitajana MMM:n luonnonvaraosaston metsä- ja bioenergiayksikössä ja oli mukana Metsäkulttuurinen kestävyys –raportin laatimisessa.