Suomi on metsäinen maa. Kun maata tarvitaan rakentamiseen tai maatalouteen, kohdistuu muutos väistämättä metsiin. Vaikka metsäkato eli metsien raivaaminen muuhun maankäyttöön onkin nykyään suhteellisen vähäistä, sen vaikutukset kasvihuonepäästöihin ja samalla Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamiseen ovat kuitenkin merkittävät.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana metsää on otettu muuhun maankäyttöön vuosittain noin 0,1 % metsäalasta eli vajaat 19 000 hehtaaria vuodessa. Metsäkadosta aiheutuvat päästöt ovat vuosittain noin 3-4 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia. Määrä on suuruusluokaltaan noin 6 % Suomen kokonaispäästöistä, jotka vuonna 2017 olivat 56 miljoonaa hiilidioksiditonnia.

Metsäkadon päästövaikutus on merkittävä myös siksi, että päästöt lasketaan – toisin kuin metsänielut – täysimääräisesti mukaan arvioitaessa Suomen maankäyttösektorin ilmastotavoitteen saavuttamista. Metsäkadon ehkäisemisen vaikutus päästöihin on lisäksi välitön verrattuna esimerkiksi metsittämiseen, josta Suomen olosuhteissa on mahdollista saada ilmastohyötyjä vasta vuosien kuluttua itse toimenpiteestä.

Metsäkadon syitä ja suuruusluokkaa, siitä aiheutuvia päästöjä sekä sitä, millaisia keinoja voisimme Suomessa käyttää metsäkadon ehkäisemiseen, on selvitetty juuri päättyneessä MISA-hankkeessa (Maankäyttösektorin toimien mahdollisuudet ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi). Viimeisen kymmenen vuoden aikana metsäalan raivauksesta noin puolet on aiheutunut rakentamisesta ja infrastruktuurin kehittämisestä ja noin kolmannes maataloudesta.

Maankäyttösektorin kustannustehokkain ilmastotoimi olisi tutkimuksen mukaan välttää turvemailla sijaitsevien metsien raivaamista muuhun maankäyttöön. Turvemaita on kuitenkin Suomessa paljon ja esimerkiksi turvepellot ovat Suomen maataloustuotannon rakenteen ja sijoittumisen vuoksi välttämättömiä monille toimiville maatiloille. Entistä isommat karjatilat tarvitsevat usein lisää tilaa lannanlevitystä varten, mikä puolestaan lisää metsien raivausta maatalouskäyttöön.

Metsäkatoa aiheuttavat myös kaupungistuminen sekä liikenne- ja energiajakeluratkaisut, joilla sinänsä pyritään muun muassa liikenteen päästöjen vähentämiseen. Niiden hintana saattaa kuitenkin olla metsäkadosta aiheutuva päästöjen lisääntyminen, mikä myös tulisi huomioida kaavoituksessa. Metsien raivaamisen vaihtoehtona ei saisi myöskään olla tuotantokäytössä olevan maatalousmaan ottaminen rakennuskäyttöön, koska se voisi lisätä painetta metsien raivaamiseen muualla. Kaavoituksessa tulisi aina tarkastella toimenpiteiden kokonaisvaikutuksia ja myös sitä, miten metsä- ja peltomaiden ottaminen rakennuskäyttöön vaikuttaa ilmastotavoitteiden saavuttamiseen.

MISA-hankkeessa selvitettiin myös erilaisia ohjauskeinoja, joilla metsäkatoa voitaisiin ehkäistä. Esille nostettiin esimerkiksi erilaiset kannustimet pitkäaikaisten pellonvuokra- ja rehuntuotantosopimusten lisäämiseksi sekä tilusjärjestelyt ja maanvaihtomekanismien kehittäminen. Lannan hyötykäytön edelleen kehittämisellä ja tehostamisella voitaisiin lisäksi välttää pelkästään lannanlevitystä varten tapahtuvaa metsien raivausta.

Myös erilaiset maankäytön muutoksiin kohdentuvat maksut ja hiilikorvaukset olisivat mahdollisia. Kertyneitä maksuja voitaisiin käyttää kasvihuonekaasupäästöjen vähennystoimien, kuten metsityksen, rahoittamiseen. Metsäkadon ehkäisemisen ja metsityksen toimenpiteitä tulee kuitenkin tarkastella aina yhdessä, jotta toimijoita ei kannusteta metsitykseen yhtäällä mutta metsänraivaukseen toisaalla. Maksujen sekä erilaisten hiilikorvauksien ja -vuokrien käyttöönoton toteuttamiskelpoisuudesta sekä niihin liittyvistä haitoista ja hyödyistä tarvitaan lisäksi edelleen lisätietoa. 

YK:n ilmastosopimuksen toimeenpanossa metsäkadon torjuminen on ollut kansainvälisesti merkittävä ilmastonmuutoksen hillinnän toimenpide. EU:ssa on parhaillaan käynnissä julkinen kuuleminen siitä, miten globaalin metsäkadon ehkäisemisen toimia voitaisiin vahvistaa.

Jaana Kaipainen, neuvotteleva virkamies, maa- ja metsätalousministeriö
Tarja Tuomainen, erikoistutkija, Luonnonvarakeskus