Suomen peltorakenne on kehno. Tilanne ei ilman toimia parane, päinvastoin. Asioiden heikolle tilalle löytyy maastonmuodoistamme ja lähihistoriastamme paljon hyviä syitä, järvisyydestä evakkojen asuttamiseen. Ne vain eivät poista sitä kilpailuhaittaa, jonka kanssa nykyviljelijä joutuu päivittäin painimaan. Samoilla sisämarkkinoilla operoivista lähiverrokeistamme Virolla keskimääräinen peruslohkokoko on 6 ha ja Ruotsilla 10 ha. Meillä pyöritään 2,5 ha laikuilla.

Maastonmuotoihin emme voi vaikuttaa, mutta itse karttaan piirtämiämme viivoja voimme siirtää. Se vain on usein vielä maaston muokkaamistakin vaikeampaa. Maahan, ja varsinkin peltoon, liittyy oikeutetusti tunteita, periaatteita ja osaamista. Hyväkuntoinen peltomaa on kaiken maataloustuotannon lähtökohta ja tilan toiminnan edellytys. Peltolohkot ovat usein kuuluneet tilalle sukupolvia, ne on raivattu itse ja niiden käyttäytyminen tiedetään. Vuosien uurastuksen ja tutustumisen myötä peltoon syntyy tunneside eikä siitä hevillä luovuta. Puhutaan maarakkaudesta.

Rakkaudella on hintansa, noin 200 miljoonaa euroa vuodessa. Karkeasti maatalouden vuosittaisista tuista joka kymmenes euro hulahtaa kehnon tilusrakenteemme aiheuttamiin kuluihin, ja nykyisellä kehityksellä tilanne on pahenemaan päin. 2000-luvun aikana tilakokomme on liki kaksinkertaistunut, lohkokoon pysyessä lähes entisellään. Samalla lohkon keskimääräinen tilakeskusetäisyys on kasvanut viidenneksellä. Samaan aikaan keskimääräinen vuokrapellon osuus on noussut yli kolmannekseen tilojen pinta-alasta. Kehittyvät tilamme hankkivat lisämaansa siis yhä kauempaa tilakeskuksesta, usein vain vuokralle ja yleensä keskiarvoa pienempiä peruslohkoja. Modernein kalustomme ajaa vuosi vuodelta kauemmas tilakeskuksesta kiertämään lohkoja joilla leijonanosa ajasta kuluu nykyisillä työleveyksillä päisteissä pyörimiseen.

Ongelmia on helpompaa luetella kuin ratkoa, mutta peltorakenteen kehittämisohjelma ”Isolohko on voimaa” on yrittänyt sitä silti. Pyörää ei keksitty uudelleen, ja tunnettuihin ongelmiin tarjotaan tuttuja ratkaisuja. Keinovalikoiman päivittämistä tärkeämpää onkin käyttää vanhoja temppuja nykyistä rohkeammin. Pelkistäen, suuria ongelmia on kolme ja niihin keskeisiä ratkaisukeinoja kaksi. Lohkomme ovat liian pieniä, liian kaukana tilakeskuksesta ja muodoltaan usein hankalia.

Tehokkain keino epäkohtia poistamaan on tilusjärjestely, jolla rajatun alueen peltolohkot jaetaan uudella tavalla jaon osapuolten kesken. Tilusjärjestelyn myötä pyritään tuomaan viljelysmaat lähemmäs tilakeskusta ja parantamaan alueen lohkokokoa ja -muotoa. Keveämpänä keinona naapurilohkojen muotojen parantamiseksi, tai tilakeskuksista kaukana olevien yksittäisten lohkojen lähelle tuomiseksi, toimii myös kahden tilan välinen tilusvaihto. Parhaiten peltorakenteemme tilaa voidaan näin kohentaa turvaamalla tilusjärjestelytoiminnalle riittävä resursointi ja sopeuttamalla suhtautumistamme peltoon uuden ajan vaatimusten mukaiseksi.

Maahan liittyvistä intohimoista huolimatta on pellon tärkein tehtävä toimia tehokkaana ruuantuottajana, ei muistomerkkinä suvun ansiokkaasta raivaushistoriasta. Tilusjärjestelyihin liittyy haasteensa, mutta työ kannattaa. Luken tuoreen selvityksen mukaan viljelyn kannattavuus paranee lohkokoon kasvaessa aina 15 – 20 hehtaariin asti. Kaikkialla tähän ei tietenkään päästä, mutta harvassa ovat kulmakunnat joissa tilusrakennetta ei voisi lainkaan kehittää.

Jos vanhat ongelmat ja tuoreet ehdotukset vielä tämän jälkeen kiinnostavat, kannattaa suoda hetki ISOLOHKO ON VOIMAA – loppuraportille.

Kirjoittaja työskenteli vuosina 2021-22 asiantuntijana maa- ja metsätalousministeriössä peltorakenteen kehittämisohjelmassa.