Pikkutytöstä asti halusin eläinlääkäriksi. Kaikki eläimet ovat kiinnostaneet minua aina, luonnon villieläimistä kotieläimiin. Mutta lehmiä minä halusin eläinlääkärinä päästä hoitamaan.

Äidin kotitila oli tärkeä osa lapsuuttani. Enoilla oli suuri merkitys,  heidän kanssaan hain lehmät laitumelta ja pääsin lypsylle. Valkea Ayrshire-lehmä Valo on ollut tärkein lehmä elämässäni. Sen kyljen lämpö, karhea kieli ja lempeys lasta kohtaan eivät unohdu koskaan. Valoa en pystynyt parantamaan, mutta lukuisia muita lehmiä myöhemmin kyllä pystyin. Vastalypsetty, lämmin maito jäi suureksi herkukseni. Praktiikkavuosinani sain nautiskella monesti eläinlääkärille tuoreeltaan lypsettyä maitoa. Varsinkin aamuvarhaisella kauniina kesäaamuna, tauolla hoitotoimenpiteiden jälkeen maku oli lähes yhtä hieno, kuin lapsuudessa Valon maidon.

Lapsuuden lehmät olivat yleensä pitkäikäisiä. Onnettomuuden tai sairauden vuoksi lopetettuja tai teuraaksi liian varhain lähetettyjä lehmiä murehdittiin pitkään. Saman muistan lukuisilta pieniltä tiloilta 1980-luvulta. Lehmä oli yksinkertaisesti arvokas myös rahallisesti, ja uuden kasvattaminen vei aikaa.

Lypsylehmien keski-ikä eli poikimakerrat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana laskeneet myös Suomessa. Lukiessani taannoin Helsingin Sanomista juttua Hollannin uivasta navetasta oli surullista lukea, että lehmät ”rutiininomaisesti” poistettiin parin poikimakerran jälkeen. Suomalaisena eläinlääkärinä se kuulostaa yksinkertaisesti kamalalta. Tietenkin riski eläinten sairastua kasvaa iän myötä lisää työtä, mutta missä on eläimen kasvatuksen arvostus? Puhumattakaan itse eläimen arvostuksesta. Enkä voi myöskään olla ajattelematta, mikä vaikutus näin lyhyellä tuotantokaudella on ilmaston kannalta, kun uutta reserviä tarvitaan kasvatettavaksi koko ajan.

Kuten meillä ihmisillä, myös lehmien kohdalla on ilmaston ja ympäristön kannalta merkitystä sillä, mitä ne syövät. Suomalainen lypsylehmä ei syö soijaa, jota maailmalla edelleen tuotetaan käyttämällä torjunta-aineita, jotka vaarallisuutensa vuoksi ovat olleet vuosikymmeniä kiellettyjä EU-maissa. Kotoisen nurmirehun puolesta on ansiokkaasti kirjoitettu paljon. Ilmastonmuutoksen ennaltaehkäisyyn tulee kaikkien osallistua, myös maidontuottajien. On hienoa, että näin myös konkreettisesti tapahtuu erityisesti rehun tuotannon osalta. Sillä, mitä viljellään ja miten on merkitystä.

Tärkeää on kiinnittää huomiota myös itse lehmään. Tänään Pohjois-Savon Vieremällä kohtasin ensi kertaa kummilehmäni Tatarin, josta olen kovin ylpeä. Myös Tatar on kuin muisto lapsuudesta. Sen ura on ollut tulosta osaavan tuottajapariskunnan pitkäjänteisestä työstä, jota arvostan valtavasti. Pitkä ikä ja 150-tonnarin tuotos on mahdollista vain yksilöllisellä, hyvällä hoidolla. Se että Tatarilla ja muillakin suomalaisilla lehmillä on korvanumeroiden lisäksi oma nimi kuvaa hyvin yksilöllisen hoidon merkitystä. Näin ei kaikkialla maailmassa todellakaan ole.

Pitkäikäinen eli vanha lehmä on mielestäni myös oiva mittari tilan hyvästä tuotantotavasta, ammattitaidosta ja karjankasvatuksen arvostamisesta. Samalla se on osoitus myös oman työn ja sen suomalaisen lehmän arvostuksesta.

Tähän arvostukseen haluan kuluttajana osallistua. Luonnonvarakeskukselta saamieni laskelmien mukaisesti lahjoitan kummilehmälleni rahat vuoden rehuiksi. Uskon, että säännöllisesti ulkona liikkuen se kyllä rouskuttaa rehuja vielä pitkään.

Lypsylehmien kasvattaminen on aikaa ja ammattitaitoa vaativaa. Niitä ei pidä kasvattaa kertakäyttöisiksi. Uskon, että meillä maidonkulutuksen kärkimaassa kuluttajat haluavat nähdä suomalaisia lehmiä laitumella ja nauttia maailman laadukkaimmasta maidosta tehdyistä herkkutuotteista hyvällä omallatunnolla myös tulevina vuosikymmeninä. Minulle kummilehmäni Tatar, 15 vuotta, on hieno esimerkki arvostuksesta ja rakkaudesta lehmään.

Jaana Husu-Kallio
kansliapäällikkö

Twitter: @jhusukallio