Maaperä

Hyvä maaperä on kaiken viljelyn perusta. Ilman hyvin hoidettua, kalkittua, kuivattua ja kuohkeaa multavaa maata ei ole mahdollista tuottaa hyviä satoja. Maaperän ominaispiirteet vaikuttavat viljelytekniikkaan, lohkon eroosioriskiin, ravinteiden huuhtoutumisalttiuteen, lannoitus- ja kalkitustarpeeseen, tiivistymisriskiin sekä kasvihuonekaasupäästöjen määrään.

Karkeat kivennäismaat ja orgaaniset maalajit ovat Suomessa yleisiä. Kolmannes pelloista on savimaalajeja. Savimaat ovat keskittyneet Lounais-Suomeen. Turvemaiden osuus viljelyalasta on Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa 20–40 %. Orgaanisia maita on neljännes viljelyalasta Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan alueilla

Veden mukana pelloilta huuhtoutuu maahiukkasia, jolloin maaperän viljavuus heikkenee. Veden aiheuttama eroosio pellolta on keskimäärin 600 kg/ha/v. Sen suuruuteen vaikuttavat erityisesti pellon kaltevuus, muokkauksen ajankohta ja intensiivisyys, kasvipeitteisyys, kasvilaji sekä maalaji. Eroosio on tasaisella nurmikasvillisuuden peittämällä pellolla (100 kg/ha/v) ja jyrkillä pelloilla, jotka on kynnetty syksyllä (3000 kg/ha/v).

Pintamaan happamuutta kuvaava pH on luontaisesti alhainen koko Suomessa eli maaperä on hapan. Useimmat kasvit viihtyvät parhaiten neutraalissa ja hieman happamassa maaperässä.  Maaperän happamuutta vähennetään lisäämällä maahan kalkkia. Maanparannuskalkin käyttömäärät ovat viime vuosikymmenen aikana pienentyneet.

Suomen peltomaalle ominaista ovat vähäinen ravinnepitoisuus. Tasapainoinen ravitsemus on kasvien kasvun edellytys. Peltomaan hivenravinnepitoisuudet vaihtelevat paljon alueellisesti ja peltomaan hivenravinteiden tilassa havaittu heikkenemistä. Haitallisten raskasmetallien, kadmiumin, lyijyn, kromin ja nikkelin, helppoliukoiset pitoisuudet ovat viljavuustutkimusten mukaan Suomessa kansainvälisesti vertaillen alhaisia.

Muualla verkossa

Ympäristöministeriö, maaperän suojelu
Ruokavirasto, maaperän hyvinvointi
maaseutu.fi