Kun kohtuullinen kulutus muuttuu vastuulliseksi tuotannoksi

SustAnimalFood-tutkimusprojektissa etsitään kestävää paikkaa kotieläintuotannolle suomalaisessa ruokajärjestelmässä. Projektissa tarkastellaan erityisesti ruokajärjestelmän “vipupisteitä”, eli niitä kohtia, joissa suhteellisen pienet muutokset voisivat saada aikaan laajempia vaikutuksia. Tutkimuksen kohteena ovat esimerkiksi ruokajärjestelmää ohjaavat ajattelutavat, tulevaisuuden kohtuulliset ruokavaliot sekä se, millainen kotieläintuotanto voisi pitkällä aikavälillä toimia ekologisesti kestävissä rajoissa.

Tein graduni osana tutkimusta ja yksi esiin nousseista havainnoista liittyy siihen, miten lihan kulutuksen vähentämisestä puhutaan suomalaisessa ruokakeskustelussa. Kun keskustelu siirtyy kulutuksen vähentämiseen, huomio kääntyy nopeasti tuotannon vastuullisuuteen: kotimaisuuteen, eläinten hyvinvointiin, kiertotalouteen, teknologiseen kehitykseen ja hiilineutraaliustavoitteisiin. Nämä ovat tärkeitä näkökulmia, mutta samalla itse mittakaavakysymys jää helposti taka-alalle. Kuinka paljon eläinperäistä tuotantoa voidaan pitkällä aikavälillä ylläpitää luonnon kantokyvyn puitteissa?

Kohtuullisesta vastuulliseen

Haastattelin keväällä 2025 lihateollisuuden edustajia. Pyysin heitä kuvailemaan toimintaa skenaariossa, jossa eläinperäisten tuotteiden kulutus on puolittunut. Skenaariota ei pidetty realistisena eikä muutosta tarpeellisena. Kun kysyin kohtuullisesta kulutuksesta, vastaukset kääntyivät lähes poikkeuksetta puheeksi vastuullisesta tuotannosta.

Kyse ei ole vain pienestä painotuserosta. Kyse on myös siitä, miten ongelma määritellään ja mistä ylipäänsä voidaan keskustella. Sen sijaan että kysyttäisiin kuinka paljon, kysytään miten. Mittakaava katoaa ja tilalle tulevat tutummat, poliittisesti helpommat teemat: tehokkuus, teknologia, sertifikaatit.

Tätä kutsutaan diskursiiviseksi lukkiumaksi: tavaksi rajata keskustelu niin, että hankalin kysymys ei mahdu siihen lainkaan. Se ei kiistä kestävyyttä, vaan omii sen kielen. Kestävyys ei näyttäydy tarpeena vähentää eläinperäisten tuotteiden kulutusta, vaan tarpeena tehdä nykyisestä järjestelmästä hieman parempi ja hieman tehokkaampi. Muutos ei kohdistu järjestelmän kokoon vaan sen hienosäätöön.

Diskursiivisilla lukkiumilla on erityinen merkitys, sillä ne eivät ainoastaan hidasta muutosta, vaan rajaavat jo etukäteen sitä, millainen muutos ylipäänsä näyttäytyy mahdollisena. Muutos tavallaan tunnistetaan, mutta sen toteuttaminen esitetään joko hyödyttömänä tai jopa vaarallisena.

Miksi lukkiumilla on väliä

Lihateollisuus on rakentunut vuosikymmenten aikana politiikan, tukien, infrastruktuurin ja kulttuuristen oletusten varaan. Nämä rakenteet vahvistavat toisiaan. Ongelma ei synny yksittäisten toimijoiden tahdosta, vaan rakenteista, jotka tekevät nykyisestä mallista kaikkein järkevimmältä tuntuvan vaihtoehdon.

Haastattelemani ihmiset eivät olleet muutosvastaisia. Päinvastoin moni ilmaisi huolta ruokaturvasta, maaseudun elinvoimasta ja suomalaisen maatalouden pitkäjänteisestä kestävyydestä. Mutta juuri se, miten kestävyys keskustelussa määritellään, pitää systemaattisesti poissa pöydältä vaikeimman kysymyksen: missä määrin nykyistä kotieläintuotantoa mahtuu luonnon kantokyvyn puitteisiin?

Tähän kysymykseen ei vastata pelkällä kuluttajaneuvonnalla tai pienillä tehokkuusparannuksilla. Se vaatii tarkastelemaan, mitä instituutiot palkitsevat, mitä julkiset hankinnat priorisoivat, ja ennen kaikkea, kenen määritelmä “vastuullisuudesta” saa asettaa koko keskustelun ehdot.

Eveliina Sapattinen, VTM

Kirjoittaja työskentelee Etelä-Savon ruokajärjestelmiin liittyvien tutkimus- ja kehittämishankkeiden parissa Ruralia-instituutissa, Helsingin yliopistossa.