Elintarvikemarkkinalaki 

Elintarvikemarkkinalakia on täydennettävä vastaamaan hyvän kauppatavan vastaisista säännöistä keväällä 2019 annetun EU-direktiivin (EU) 2019/633 (kauppatapadirektiivi) vaatimuksia. 
Koska elintarvikemarkkinalaissa säädellään nykyisin elintarvikeketjun sopimuskäytäntöön liittyvistä seikoista, on luontevaa lisätä siihen kauppatapadirektiivin edellyttämät kansalliset säännökset.
 

Kauppadirektiivi edellyttää, että jäsenvaltiot antavat lainsäädäntöä siinä edellytetyistä seikoista. Itsesääntely ei siis riitä. Kauppatapadirektiivin mukaiset kiellot ja muut säännökset on annettava kansallisessa lainsäädännössä siten, että ne ovat voimassa viimeistään 1.11.2021.

Uudistus ei muuta Keskuskauppakamarin yhteydessä toimivan, alan toimijoiden itsesääntelyyn ja sovitteluun perustuvan elintarvikeketjun kauppatapalautakunnan asemaa. Sen toiminta huomioidaan myös voimassa olevan elintarvikemarkkinalain 5 §:ssä, jonka mukaan elintarvikemarkkinavaltuutetun on ennen suosituksen antamista pyydettävä lausuntoa kauppatapalautakunnalta. Vapaaehtoinen sopiminen on lähtökohta ja myös direktiivissä kannustetaan siihen.

Kauppatapadirektiivin lähtökohtana on neuvotteluasemaltaan heikomman myyjän suojaaminen tätä vahvemmalta ostajalta. 

On kuitenkin huomattava, että kohtuuttomien ehtojen kieltoa säätelevissä kansallisissa yleislaeissa, joihin viitataan elintarvikemarkkinalain 4 pykälässä ja joiden noudattamista elintarvikeketjun osalta valvoo elintarvikemarkkinavaltuutettu, ei ole rajausta vain ostajiin tai myyjiin.

Kauppatapadirektiivin vaatimuksia sovelletaan, jos ostaja tai myyjä (tai molemmat) on sijoittautunut EU:hun. Ne ovat pakottavaa lainsäädäntöä. Niistä ei voida kauppatapadirektiivin soveltamisalalla toisin sopia.  

Arvioitaessa myyjän ja ostajan kokoa, niiden liikevaihtoa on tulkittava komission suosituksen 2003/361/EY liitteen mukaisesti. Siitä seuraa, että yritystä joka kuuluu suurempaan konserniin, arvioidaan konsernin liikevaihdon perusteella. 

Saatujen tietojen mukaan käytäntö vaihtelee jäsenmaittain. Suurin osa noudattanee jatkossa kauppatapadirektiivin mallia. Osalla jäsenmaista soveltamisala on sama kuin Suomessa. Esimerkiksi Ruotsi harkitsee joko Suomen mallia tai vaatimusten soveltamista kaikkiin, myös liikevaihdoltaan alle 2 miljoonan euron ostajiin. 

Komission alkuperäinen ehdotus koski myyntiä pieneltä tai keskisuurelta myyjältä keskisuurta yritystä suuremmalle ostajalle. 

Kauppatapadirektiivin mukaisesta soveltamisalasta sovittiin vasta käsittelyn loppuvaiheessa ja se perustuu lähinnä Ranskan markkinoiden rakenteeseen. Suomen elintarvikemarkkinat ovat kuitenkin erilaiset. Kauppatapadirektiivin mukainen liikevaihtoon perustuva luokittelu (enintään 2 milj.€, 2 - 10 milj.€, 10 - 50 milj. €, 50 - 150 milj.€ ja 150 - 300 milj.€) ei sovellu meille.  

Suomessa kauppa on hyvin keskittynyttä. Tuottajat ja suurin osa teollisuuden ja ravitsemustoimintaa harjoittavista yrityksistä ovat alle 2 miljoonan euron yrityksiä. Nyt ehdotettu soveltamisala on yksinkertaisempi: tieto siitä, että ostaja on tavarantoimittajaa suurempi riittää.

Kauppatapadirektiivin mukainen malli myös rajaa soveltamisalan ulkopuolelle liikevaihdoltaan yli 350 miljoonan euron myyjät. Suomessa tämän rajan ylittää muutama kotimainen toimija sekä ylikansalliset yritykset. Näiden jättämistä kauppatapadirektiivin kieltojen soveltamisalan ulkopuolelle ei ole pidetty yhdenvertaisuuden vuoksi perusteltuna. 
 

Tämä 2 miljoonan euron alaraja on direktiivin mukainen. Jos alarajaa ei olisi, sääntely kattaisi myös pienet ostajat, kuten kioskit ja kahvilat. Näiden neuvotteluasema ei ole niin vahva eikä niiden toimintaan ole katsottu liittyvän merkittäviä hyvän kauppatavan vastaisen toiminnan riskejä. 

Soveltamisalan laajentaminen koskemaan kaikkia olisi merkinnyt sitä, että kieltojen kohteena olevien yritysten määrä olisi noussut nykyisestä runsaasta 3 000:sta yli 17 000 yritykseen. Tämä olisi lisännyt merkittävästi viranomaisten valvontatehtäviä ja jossakin määrin myös pienten yritysten hallinnollista taakkaa. 
 

Peruutus: Kauppatapadirektiivi edellyttää, että pilaantuvien elintarvikkeiden ja maataloustuotteiden tilausten peruuttaminen alle 30 päivän varoitusajalla kielletään. 

Esityksen mukaan Suomessa kyseistä aikarajaa sovelletaan kuitenkin kaikkiin maataloustuotteisiin ja elintarvikkeisiin. Suomessa ei ole pidetty perusteltuna, että tilauksia voisi yksipuolisesti peruuttaa. On myös huomioitu, että pilaantuvan tuotteen kauppatapadirektiivin mukainen määritelmä on tulkinnanvarainen ja vaatisi tapauskohtaista selvittelyä siitä, onko kyseessä pilaantuva tuote. Tämä lisäisi yritysten ja valvontaviranomaisen hallinnollista taakkaa. 

Maksuajat: Kauppatapadirektiivin mukaiset maksuajat jakautuvat pilaantuvien tuotteiden osalta enintään 30 päivään ja muiden osalta enintään 60 päivään. 

Valmistelun yhteydessä harkittiin vaihtoehtoa, jonka mukaan kaikilla tuotteilla olisi 30 päivän maksuaika, koska liian pitkät maksuajat aiheuttavat myyjille taloudellista haittaa. Toisaalta ehdoton 30 päivän maksuaika kaikille tuotteille saattaisi etenkin viennissä haitata suomalaisten yritysten kilpailukykyä tai johtaa kotimaan markkinoilla siihen, että pienet yritykset eivät saa tuotteitaan kaupan hyllyille. Näiden syiden vuoksi esitetään, että maksuaika on lähtökohtaisesti kaikkien tuotteiden osalta enintään 30 päivää, mutta pilaantumattomien tuotteiden osalta sopimusosapuolet voivat kuitenkin erikseen sopia enintään 60 päivän maksuajasta. 

Jos osapuolet eivät erikseen sovi mitään, ei ole tarvetta selvittää, onko tuote pilaantuva vai ei. Tämä kompromissi suojaa myyjiä ja mahdollistaa riittävän joustavuuden sekä estää hallinnollisen taakan tarpeettoman kasvamisen.

Tilannetta seurataan. Jos maksuajat näyttävät pitenevän, sääntelyä tarkastellaan uudelleen.
 

Tätä asiaa olemme selvittäneet komissiosta ja vastaus on, että maksuaikasäännöt koskevat kaikkia sektoreita eli maksu on suoritettava kokonaan kauppatapadirektiivin maksuajan mukaisesti. Jos myyjä kuitenkin vahvistaa maksettavan määrän ja lähettää ostajalle kaksi laskua, jälkimmäisen laskun osalta maksuaika alkaa kulua vasta siitä, kun se lähetetään ostajalle.

Komissio on myös painottanut, että maksuaikasäännös koskee vain kyseisten tuotteiden myyntiin liittyviä maksuja. Kaikki maksut eivät ole tällaisia, vaan esimerkiksi osuuskunnat voivat maksaa jäsenilleen bonuksia, joita maksuaikasäännökset eivät koske.
 

Asia ratkeaa tapauskohtaisesti. Tulkinnassa olennaista on sen arvioiminen, saako tavarantoimittaja jotakin lisämaksun vastineeksi. 

Markkinointi on laajempi käsite sisältäen esimerkiksi tuotteen mainonnan, markkinatutkimuksen tai markkinointisuunnitelman. 

Saattaa tuote saataville markkinoilla liittyy tuotteen listaukseen, näytteille asettamiseen ja varastointiin.
 

Elintarvikemarkkinavaltuutettu puuttuu hyvän kauppatavan vastaisiin menettelyihin ensi sijaisesti neuvottelulla, huomautuksella. Tämä voi myös antaa julkisen varoituksen ja kiellon. 

Vakavammissa tapauksissa markkinaoikeus voi asettaa kieltojen rikkojalle seuraamusmaksun. Seuraamusmaksun tasoksi esitetään enintään yhtä prosenttia tuotteet ostaneen yrityksen lain soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden kaupan vuotuisesta liikevaihdosta. 

Seuraamusmaksun perusteena ei siis ole yrityksen liikevaihto kokonaisuudessaan eikä myöskään konsernin liikevaihto. Maksun suuruuden osalta huomioidaan myös rikkomuksen laatu ja laajuus, moitittavuuden aste sekä rikkomuksen kestoaika. 

Huomattakoon myös, että jäsenmailta saatujen tietojen mukaan seuraamusmaksun taso vaihtelee huomattavasti. Joissakin jäsenmaissa se on europerusteinen, mutta useimmissa se määräytyy prosentteina liikevaihdosta. 

Esimerkiksi Ruotsissa seuraamusmaksun tasoksi on ehdotettu enintään 1 prosentti koko liikevaihdosta.
 

Julkisen puolen toimijat, kuten koulut eivät pidä tuotteita kaupan, joten kaupan pidettyjen tuotteiden liikevaihto ei ole sopiva peruste seuraamusmaksulle. Tämän vuoksi niiden osalta on esitetty perusteeksi soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden vuotuisten hankintojen arvoa.

Hallitusohjelmassa on kirjaus kaupan omista merkeistä. Laki ei kiellä niitä.

Suomessa liikesalaisuuksien oikeudeton hankinta, käyttö ja luovuttaminen sekä teknisten ohjeiden oikeudeton käyttö ja luovuttaminen on kielletty liikesalaisuuslaissa, johon elintarvikelain 2 h §:ssä viitataan. Teknisiä ohjeita voivat olla esimerkiksi alihankinnan yhteydessä käyttöön saadut valmistusreseptit. 

Elintarvikemarkkinalaissa esitetään säädettäväksi liikesalaisuuksiin ja teknisiin ohjeisiin liittyvästä viranomaisvalvonnasta elintarvikesektorilla. Tämä ja muut valvontaviranomaisen valtuudet vastaavat osaltaan siihen huoleen, että tuottajan tai teollisuuden tietoja tai innovaatiota kopioidaan ja hyödynnetään private label -tuotteissa.
 

Tällä esityksellä ei puututa hintoihin, ne ovat toimijoiden välinen sopimusasia.