Maatalouden uusi ”hintatuki”, jonka saamisesta päättää viljelijä itse
Vuonna 2026 on kulunut tasan 250 vuotta siitä, kun modernin taloustieteen isä Adam Smith julkaisi kirjansa ”Kansojen varallisuus”. Smithin mukaan vapaa kilpailu ohjaa ”näkymättömällä kädellä” hintoja ja resursseja yhteiseksi hyväksi. Ongelmana vaan on, että ”saman alan ihmiset pyrkivät aina tavatessaan tekemään salaliittoja ja nostamaan hintoja”.
Niinpä markkinoille on säädetty yhä ankarampia lakeja, joilla pyritään varmistamaan talousjärjestelmämme keskeinen kulmakivi: taloudellisen kilpailun toteutuminen. EU:n perustamissopimuksen 101 artiklassa ja Suomen kilpailulain 5 §:ssä säädetään kilpailun rajoituksia koskevista kielloista, joita kilpailuviranomaiset valvovat uhkaamalla jopa kymmenien miljoonien eurojen seuraamusmaksuilla.
Suurimmat maksut määrätään kartelleista, joissa saman alan yritykset ovat sopineet hinnoista tai ovat salaa jakaneet markkinoita keskenään kuluttajien vahingoksi. Seurauksena on, että saman alan ihmiset eivät tavatessaan uskalla sanoa edes ”päivää” kirjaamatta pöytäkirjaan, että hinnoista ei ole puhuttu.
Kaikilla säännöillä on poikkeuksia ja esimerkiksi osana EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa tuottajat ovat vuodesta 2013 alkaen saaneet perustaa tuottajaorganisaatioita ja tehdä hintoihin ja markkinoiden jakamiseen liittyvää yhteistyötä.
Useimmat tietävät, mitä hyötyä tuottajaorganisaatioista on, mutta harva tietää aivan uudesta EU:ssa maataloustuottajille säädetystä poikkeuksesta kilpailusääntöihin. Uudistuksen mukaan esimerkiksi luomutuottajat voisivat ilman tuottajaorganisaatiotakin tietyin ehdoin yksinkertaisesti sopia keskenään, että satoa myydään markkinoille vain hinnalla, joka kattaa tuotantokustannukset ja 20 prosentin viljelijätulon. Tästä mahdollisuudesta ei ole Suomen lainsäädännössä sanaakaan ja vain yhdessä hallituksen esityksessä uudistuksesta kerrotaan epäselvästi: ”Markkinajärjestelyasetukseen on lisätty uusi 210 a artikla, jossa säädetään kestävyyttä edistävien vertikaalisten aloitteiden kilpailuoikeudellisesta hyväksyttävyydestä.”
Uusi poikkeus ei kuitenkaan tule ilmaiseksi.
Useissa blogeissa on tälläkin verkkosivustolla käsitelty sitä, että ruoka on suurin yksittäinen syy planetaaristen rajojen ylittymiseen. EU:n poliittisiin tavoitteisiin onkin nostettu esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, torjunta-aineiden ja mikrobilääkeresistenssin vähentäminen sekä eläinten terveyden ja hyvinvoinnin lisääminen. Samaan aikaan juuri ruoantuotannossa kohdataan suuria kustannuspaineita sekä ilmastonmuutoksen aiheuttamista haitoista että kestävyyssääntelyn lisääntymisestä.
Tämän yhtälön yhtenä ratkaisuna EU:n asetuksella on haluttu kannustaa ja tukea niitä viljelijöitä, jotka ovat vapaaehtoisesti valmiita ylittämään EU:n ja kansallisen lainsäädännön pakolliset vaatimukset näissä tavoitteissa.
Käytännössä EU:n markkinajärjestelyasetuksen 210 a artiklan nojalla esimerkiksi luomutuottajat ja uudistavat viljelijät voivat siis tavoitella markkinoilta suurempia tuloja sellaisilla hinta- ja markkinoiden jakosopimuksilla, jotka ovat muilta yrityksiltä ehdottomasti kiellettyjä. Kun he tuottavat planeetalle ”kestävyyttä” enemmän kuin on pakollista, heillä on näin yhteistyössä oikeus tavoitella ”hintatukena” markkinoilta muita tuottajia parempia hintoja.
Blogi ei ole oikea keino selostaa minkään EU-asetuksen sisältöä tarkasti eikä kenenkään pidä ryhtyä tämän blogin perusteella etsimään saman alan ihmisiä hintasopimuksiin. Tuottajien yhteistyö ei myöskään muuta sitä, mistä tuotteista ja kuinka paljon kuluttajat ovat valmiita riittävästi maksamaan.
Uudistuksen tärkein viesti on joka tapauksessa, että EU haluaa nyt kannustaa ja tukea maataloustuotannon kestävyyttä - jopa niin voimakkaasti, että EU:n kulmakivi, kilpailun edistämisen pyhä eetos, jää kakkoseksi. EU haluaa, että kestävyyssopimuksia tehdään rohkeasti. Tämän vuoksi kilpailuviranomaiset eivät saa määrätä jälkikäteen seuraamusmaksuja kestävyyssopimuksia tehneille tuottajille, vaikka sopimukset estäisivätkin taloudellista kilpailua laittomasti liikaa.
Kokonaan oman selvityksensä arvoinen kysymys olisi, voisiko Suomi kansallisen ruokastrategian 2040 mukaisesti pyrkiä johtavaksi kestävien ruokajärjestelmien kehittäjäksi ja uudistajaksi osaltaan juuri kestävyyssopimusten avulla.
Ismo Tuominen
Johtava asiantuntija, varatuomari
Elintarvikemarkkinavaltuutetun toimisto
