Keksit varmasti monta tapaa, joilla iso- tai isoisovanhempasi tekivät kestäviä ruokatekoja. Keksit varmasti myös monta tapaa, jotka eivät kestä tämän päivän vastuullisuuslinssin läpi katsomista.

Perinteinen Itämeren, kuten myös paremmin tunnetun Välimeren, ruokavalio on tutkitusti terveellinen. Näiden molempien ruokakulttuurien perusta on kasvikunnan tuotteissa: vihanneksissa, hedelmissä, marjoissa, sienissä ja monenlaisissa täysjyväviljatuotteissa. Raaka-aineet, joita terveelliseen ja kestävään ruokavalioon valitaan ovat erilaisia, mutta lähellä tuotettuja, ilmastoon, maaperään ja kasvukauteen sopivia. Kreikkalaisen oliivi voisi olla suomalaisen rypsi, espanjalaisen persimoni taas meidän mustikkamme.

Itämeren ruokakulttuuri, kuten kaikki ruokakulttuurit, ovat muokkautuneet aikojen saatossa, eikä yhtä ”alkuperäistä” tai ”oikeaa” voi täysin määrittää. Suomalaiseen ruokakulttuuriin ovat vaikuttaneet niin ruokien säilyttäminen ja kauppalaivojen purkamat mausteet kuin sotien jälkeinen asutuspolitiikka, matkailu, maahanmuutto, tv-ohjelmat ja vaikkapa Tiktokin kautta trendaavat ilmiöt.

Itämeren ympärillä on useita paikallisia kulttuureita, ja meillä itämerensuomalaisilla on ruokakulttuurisia eroja riippuen vaikkapa asuinpaikan väestötiheydestä. Silti hienojen innovaatioiden, kuten kouluruokailun ja kotitalous- sekä terveystiedon opetuksen ansiosta kaikilla meillä pitäisi olla tietoa ja taitoa valmistaa ja valita monipuolisesti ruokia lautasillemme. Ruokakulttuurissamme on kestävyyden ja ylisukupolvisuuden perinne, joka muokkautuu, kun tieto ja ymmärrys lisääntyvät. Kestävästi syöminen on vastuuta omasta ja läheisten terveydestä, planeetan rajoista ja kulttuurien kunnioittamisesta – myös kotimaan huoltovarmuudesta ja taloudesta.

Kansanterveyden edistäminen on yksi yhteiskuntamme vastuullisuusteoista. Itämeren ruokakulttuurin kasvikset ja täysjyväiset viljatuotteet eivät ole ainoita terveyttä edistäviä raaka-aineita. Myös kotimainen kala, herne, pellavan ja vaikkapa hampun siemenet ovat oivia esimerkkejä kestävistä raaka-aineista, joiden tuotanto ja käyttö edistävät sekä yksilön että ympäristön hyvinvointia. 

Tiedämme, että eläinperäisen proteiinin käytön kohtuullistaminen on välttämätöntä niin kansanterveyden kuin planeettamme rajojen kannalta. Esimerkiksi suomalaisten lihankulutus on taittumassa laskuun. Mutta kestääkö liian kauan, ennen kuin pääsemme isovanhempiemme lapsuudessa käytettyyn määrään eli kulutuksen puolittamiseen? Tärkeä on myös se, millä punaisen ja vaalean lihan kulutus korvataan, jottei esimerkiksi luonnon monimuotoisuutta heikennetä.

Ruokakulttuuriin kuuluu ymmärrys siitä, mitä on ”oikein” syöminen. Mainio esimerkki oman kulttuurimme muokkautumisesta on kauran arvostuksen muutos. Kouriintuntuvan niukkuuden aikana suomalaisille saatiin ujutettua ”hevosen rehu” ensin aamupuuroksi, sitten hyvinvointivaltion kansalaisille terveysvaikutusten vahvistuttua rukiin rinnalle leipään ja nyt vaihtoehdoksi lehmänmaidolle ruuanvalmistukseen ja osaksi tärkeää kahvitteluriittiämme. Kaurassa nähdään potentiaalia myös vientivaltiksi – ei suinkaan jyvinä vaan juurikin erikoistuotteina gluteenittomaan ruokavalioon sekä uusina innovaatioina, joita en ymmärrä edes arvailla. 

Kotimaassa kuohui silakkakiintiöiden ympärillä viime syksynä. Kohu sai monet kuluttajat uuden tiedon äärelle: Kotimaista kalaa päätyy eläinrehuna turkistarhoille ja kalankasvattamoihin eikä suinkaan omille lautasillemme, kuten moni kuvitteli. Tämä nähtiin epäkohtana, eikä suotta. Kotimainen villikala on ympäristövaikutuksiltaan ainoa jopa positiivinen eläinperäinen raaka-aine. Sisävesien ja Itämeren villin ja myös kestävästi tuotetun kasvatetun kalan soisi löytyvän yhä useamman lautaselta erilaisina tuotteina: pikaisena välipalana, helppona arkiannoksena ja ravintolaelämyksen makunautintona.

Keksit varmasti monta tapaa, jolla teet omassa arjessasi kestäviä ruokatekoja – kerro niistä muille. Keksit varmasti myös monta tapaa, jossa toimialallamme olisi parantamisen varaa – otetaan ne käyttöön. Itämeren ruokaperinne tarvitsee uusia avauksia ja helppoja tapoja tehdä kestäviä valintoja kotona ja ruokapalveluissa. 

Kirjoittaja ETM Maija Soljanlahti on sekasyöjä, joka valitsee ravintolassa tai ostaessaan valmisruokaa aina kasvis- tai kala-annoksen. Hän työskentelee John Nurmisen Säätiössä, jonka missiona on pelastaa Itämeri ja sen kulttuuriperintö. Soljanlahden sydän sykkii yhdessä syömiselle ja kotimaiselle ruualle.