Palasin viime viikolla – taas kerran ­– Kansalliseen metsästrategiaan kirjattuihin ajatuksiin: ”Metsät ovat yhtä aikaa paikka ja resurssi, elannon ja hyvinvoinnin lähde, arvokas osa luontoa ja merkittävä luonnonvara. Metsät herättävät kiinnostusta, mielipiteitä, keskustelua ja tunteita. Siksi metsiä koskevassa päätöksenteossa tarvitaan kuuntelua, ymmärrystä, erilaisten metsäsuhteiden arvostusta ja yhteensovittamisen kykyä.”

Metsäpolitiikan valmistelijana olen kuullut ja kuunnellut, toivoakseni myös ymmärtänyt, monenlaista metsäpuhetta. Metsäpolitiikalla on myös vahvat liittymäpinnat moniin muihin politiikkalohkoihin. Erilaisia intressejä ja näkökulmia sovitetaan yhteen laajan sidosryhmäjoukon yhdessä hyväksymässä strategiassa ja sen toimeenpanossa.

Kansallisen metsästrategian kantavana ajatuksena on kokonaiskestävyys, joka merkitsee kaikkien kestävyyden osa-alueiden – sekä taloudellisen, ekologisen, sosiaalisen että kulttuurisen kestävyyden – tasapainoista huomioon ottamista metsiä koskevassa päätöksenteossa. Kaikkia tavoitteita ei voida kuitenkaan toteuttaa samanaikaisesti yhdessä metsikössä, metsistä saatavaa kokonaishyötyä on siksi tarkasteltava huomattavasti suurempina kokonaisuuksina.

Suuri osa nykyisestä hyvinvoinnistamme pohjautuu metsiin: kymmeniä tuhansia työpaikkoja, mittava määrä verotuloja, kantorahatuloja metsänomistajille – sitä unohtamatta, että Metsähallitus tulouttaa joka vuosi merkittävän rahasumman valtion budjettiin käytettäväksi moneen hyvään tarkoitukseen. Talous asettaa reunaehtoja sille, millaiseen hyvinvointiin meillä on varaa. Nyt juuri me tarvitsemme metsiä myös koronakriisistä selviytymiseen.

Puupohjaisten tuotteiden jalostusaste saisi toki olla nykyistä korkeampi ja arvonlisä suurempi. Esimerkiksi selluun liittyy onneksi paljon myös korkeamman jalostusasteen mahdollisuuksia. Uskonkin, että metsien rooli kansantaloutemme kulmakivenä tulee olemaan jatkossakin keskeinen.

Toisesta suunnasta reunaehtoja asettaa ekologinen kestävyys. Metsäluonnosta on pidettävä huolta, jotta ekosysteemit toimivat jatkossakin. Talousmetsien luonnonhoitoon tarvitaan lisäpanostuksia, samoin vesiensuojeluun ja ilmastonmuutoksen hillintään metsänhoidon keinoin. Ilmastonmuutokseen on lisäksi syytä varautua ja sopeutua muun muassa erilaisia metsätuhoja torjumalla.  

Puuntuotannon ytimessä on kuitenkin metsätalouden kannattavuus: ilman sitä ei metsänomistajilta löydy mahdollisuuksia ja halua panostaa myöskään luonnonhoitoon. Ekologinen kestävyys nivoutuu puuntuotannon keinoja mietittäessä tässä suhteessa taloudelliseen ja sosiaaliseen kestävyyteen.

Myöskään ihmistä ja ihmisten ympärille rakentuvaa kulttuuria ei sovi unohtaa metsistä keskusteltaessa.  Ihminen on se, joka tekee päätöksiä, tuottaa, kuluttaa ja hyötyy myös monista metsien tuottamista ekosysteemipalveluista. Kaikki ihmisen toiminta on viime kädessä kulttuuria, ja vasta sitä ymmärtämällä voimme yrittää muuttaa toimintaa niin, että tavoiteltu kokonaiskestävyys voi toteutua.

Kansallisen metsästrategian ja metsäpolitiikan tavoitteena on metsistä saatavan monipuolisen hyvinvoinnin lisääminen. Käytännössä tasapaino kestävyyden eri osa-alueiden välillä toteutuu myös sitä kautta, että erilaiset metsänomistajat – ne varsinaiset päätöksentekijät – toteuttavat kukin omia arvojaan metsiä koskevia päätöksiä tehdessään.

Kirjoittaja työskentelee erityisasiantuntijana maa-ja metsätalousministeriön luonnonvaraosaston metsä- ja bioenergiayksikössä.