Kestävän kehityksen tavoittelu on sidoksissa keskustelijoiden erilaisiin tapoihin hahmottaa maailmaa. Kestävyyskeskustelua hallitsi pitkään brundtlandilainen tasapainoinen kokonaiskestävyysajattelu, jossa kaikki kestävyyden tavoitteet (taloudellinen, ekologinen ja sosiaalinen) pyrittiin saavuttamaan yhtä aikaa. Tätä ajattelua edusti myös Agenda 2030:n 17 SDG tavoitetta. Toteutunut kehitys on osoittanut, ettei kaikkien tavoitteitten yhtäaikainen saavuttaminen ole helppoa. Globaalin markkinatalouden lainalaisuudet näyttävät korostavan taloudellista kestävyyttä ja johtavan heikentyvään ekologiseen kestävyyteen. Vastareaktiona toteutuneelle kehitykselle on kehitetty kestävyysmurroksen malli. Tässä mallissa ekologinen kestävyys asetetaan ensisijaiseksi tavoitteeksi, johon muun yhteiskunnan tulee sopeutua. 

Ympäristöpolitiikassa kestävyysmurroksen ajattelu on vahvoilla, mutta kansallinen metsäpolitiikka pyrkii edelleen pitämään kiinni taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden samanaikaisesta tavoittelusta. Kilpailevien koulukuntien välillä keskustelu polarisoituu helposti, sillä kompromissin rakentaminen edellyttäisi, että osapuolet suostuisivat muuttamaan oman maailmankuvansa perusrakenteita. Käsissä on siis klassinen ”pirullinen ongelma”. 

Oman maailmankuvan muuttaminen on tuskallinen prosessi. Tiedän sen kokemuksesta, sillä pitkän virkaurani aikana olen joutunut käymään tämän prosessin läpi kertaalleen. Jouduin muuttamaan maailmankuvaani, kun tunnustin itselleni tuoreimpien ekologisten seurantojen tuloksien osoittavan ristiriidattomasti, että Suomen metsien ekologinen tila on tehdyistä oikeansuuntaisista metsäpoliittisista linjauksista huolimatta edelleen heikentymässä. 

Aikaisempi maailmankuvani ja uusi käsitykseni todellisesta maailmasta joutuivat sovittamattomaan ristiriitaan. 

Yleensä jos jokin uusi fakta ei mahdu ihmisen vanhaan maailmankuvaan, on henkilöllä käytettävissä kolme toimintamallia. 

1. Joko väitetään, että fakta on väärä, tai sitten 
2. vähätellään faktan merkitystä oman maailmankuvan kannalta, tai sitten 
3. ryhdytään tuskalliseen maailmankuvaan muutosprosessiin niin, että tämä uusi fakta mahtuu sen sisään.  

Jokainen voi pohtia, mitä mallia on itse viime aikoina käyttänyt.

Metsien ekologisen tilan huonontumisen tunnustaminen johti minut omaksumaan uuden paradigman, joka pitää sisällään sekä luonnon tehokkaan hyödyntämisen välttämättömyyden miljardien ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi että vähimmäistavoitteen, jonka mukaan luonnon hyödyntäminen ei saa jatkuvasti heikentää metsäluonnon ekologista laatua. 

Nykyisen käsitykseni mukaan metsälajien uhanalaistumiskehityksen kääntäminen elpyvälle uralle edellyttää metsissämme mm. kiertoaikojen pidentämistä, lisää lahopuuta ja lehtipuusekoitusta, laajempia ja viisaammin sijoitettuja suojakaistoja sekä lisää kustannusvaikuttavaa metsien täsmäsuojelua. Näiden toimenpiteiden seurauksena kestävä hakkuutaso jäisi jonkin verran viime vuosina Venäjän tuontipuun loppumista kompensoineita ennätyksellisiä hakkuumääriä alemmalle tasolle. Nykyinen metsäpolitiikka on tällä uralla luontolaadun yleisen parantamisen ja täsmäsuojelun lisäämisen osalta, mutta kiertoaikojen pidentämisen välttämättömyydestä ei ole vielä täyttä konsensusta. 

Koska nykyiset pitkälti vapaaehtoisuuteen perustuvat prosessit ja valtion budjetin rahoitustasot näyttävät mahdollistavan vain hitaan muutosvauhdin, voi uusien ohjausinstrumenttien kehittäminen ja valtion rahoituksen uudelleen mitoitus olla tarpeen. EU:n tulossa oleva ennallistamisasetus ja sen edellyttämä sääntely tarjoavat mahdollisuuden täsmentää ja kehittää uusia instrumentteja ja mitoittaa valtion tuki uudelle tasolle. 

Mutta miksi metsien monimuotoisuuden kääntäminen elpyvälle uralle on tarpeen? Mikään tutkimus ei ole osoittanut, että metsiemme uusiutumiskyky olisi nykymenollakaan uhattuna. Mitkään metsäekosysteemit tai niiden tuottamat ekosysteemipalvelut eivät ole romahtamassa. Normaaleissa talousmetsissä esiintyy uhanalaisia lajeja, lahopuun määrät kasvavat, metsien tärkeäksi ekologiseksi avainlajiksi tunnistettu mustikka voi hyvin, vanha metsä palaa avohakkuualueelle seuraavan 150 vuoden kuluessa ja uhanalaisimmat lajit voidaan täsmäsuojella.

Uhanalaistumiskehityksen kääntäminen elpyväksi kehitykseksi on minulle enemmänkin periaatteellinen kysymys. Seuraavat näkökulmat sisältyvät nykyiseen ajatteluuni:

1. Hakkuiden nykyinen korkea taso on todennäköisesti alentamassa ekosysteemipalveluiden kokonaisarvoa, jos markkinattomat palvelut otetaan mukaan laskelmaan. 
2. Jatkuva luontolaadun heikentyminen vertautuu ryöstötalouteen. 
3. Luonnon kunnioittaminen. 

Jos metsistä saatavaa hyvinvointivaikutusta tai luontokadon kääntämistä elpyväksi kehitykseksi ei pyritä aidosti toteuttamaan, on kyseessä osaoptimointi. Rautalangasta vääntämällä: metsien taloudellisen käytön tai ekologisen kestävyyden ylikorostus johtavat kumpikin osaoptimointiin, joka ei tuota kaikkien kestävyyden tavoitteitten (taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen, kulttuurinen) tasapainoista kokonaisuutta. Vastustan osaoptimointia. 

Nykyinen hallitusohjelma on kirjoitettu hyvinkin tasapainoiseksi, mutta vasta eri tarkoituksiin osoitettava budjettirahoitus lopulta määrittelee ohjelman kunnianhimon asteen. Yhteiskunnassa vallitsevat arvot määrittelevät sen, mitä kulloinkin pidetään metsien käytössä, hoidossa ja suojelussa Suomelle sopivana tavoitteena. Koska arvot ja asenteet ovat koko ajan hitaassa muutoksessa, tulee myös kestävyyden tarkempi sisältö määritellä aina uudelleen ja uudelleen. 

Pitkän työuran maa- ja metsätalousministeriössä tehnyt Matti Heikurainen siirtyi eläkkeelle metsä-ja bioenergiayksikön ylimetsänhoitajan virasta tämän vuoden lokakuussa.