Joulun alla julkaistu arvio Suomen luontotyyppien uhanalaisuudesta kertoi uhanalaistumiskehityksen jatkuvan edelleen. Hankkeen metsäasiantuntijatyöryhmän työhön osallistuneena voin sanoa, että työtä tehtiin erilaisia näkökulmia pohtien, yhteisymmärrykseen pyrkien ja aina parhaaseen, perusteltuun tietoon nojautuen.

Arviointitulokset herättävät silti taatusti keskustelua, sillä metsien luontotyypeistä uhanalaisiksi arvioitiin jopa yli kolmeneljäsosaa (76 %). Tulosten ymmärtämisen kannalta on tärkeä tietää, millaisilla kriteereillä ja luokitteluilla arviointityö tehtiin.

Luontotyyppien laatua, määrää ja harvinaisuutta käsiteltiin arvioinnissa Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) kehittämien kriteereiden nojalla kolmella eri aikajänteellä. Vertailukohtina käytettiin toisaalta 1750-lukua ja toisaalta kehitystä nykyhetkestä 50 vuotta taaksepäin ja 50 vuotta eteenpäin.

Kaikilta osin tietoja ei ollut saatavilla, joten arvioinnissa hyödynnettiin niitä kriteerejä, joihin tietopohja oli riittävä. Esimerkiksi suuri osa kangasmetsien 15 luontotyypistä arvioitiin uhanalaisiksi esiteollisten, 1750-luvun tilanteeseen pohjautuvien kriteerien perusteella.

Lyhyellä, 50 vuoden aikavälillä heikentymistä on tapahtunut lähinnä lehtipuuvaltaisissa metsissä sekä lehdoissa, joissa kehityksen syinä ovat olleet muun muassa kuusettuminen ja lehtojen raivaus peltomaiksi. Ravinnelaskeumat ja ilmaston lämpeneminen ovat viime vuosikymmeninä rehevöittäneet ja pienentäneet myös karujen kasvupaikkatyyppien pinta-alaa. Muiden luontotyyppien osalta kyse on pidempiaikaisesta, jo useita vuosisatoja jatkuneesta ekologisen laadun taantumisesta.

Esiteolliseen aikaan verrattuna muutos näkyy erityisesti nuorissa kangasmetsissä, joissa kuolleen ja järeän puun määrä on vähentynyt murto-osaan 1750-luvun metsäpalojen tai myrskyjen jälkeen luontaisesti syntyneisiin metsiin verrattuna. Myös vanhojen metsien pinta-alat ovat pienentyneet esiteolliseen aikaan  verrattuna.

Miksi näin on käynyt, eli miten eri luontotyyppien uhanalaisiksi päätyminen on tapahtunut? Kangasmetsissä – jotka edustavat suurinta pinta-alaa arvioiduista luontotyypeistä – tärkein syy on ollut taloudellisen hyvinvoinnin lisäämiseen tähdännyt metsien käyttö. Tämä huomioiden olisikin kiinnostavaa jatkaa tutkimusta niin, että mukaan otettaisiin myös 1750-luvun jälkeen tapahtuneet yhteiskunnalliset ja maankäyttöön liittyneet muutokset.

-----

Luontotyyppien arviointi lisää tietoamme luonnon kehityksestä ja siihen vaikuttaneista syistä ja auttaa meitä jatkossa kohdentamaan monimuotoisuuden turvaamiseen tähtääviä toimiamme. Arviointi tuottaa lisäksi täydentävän näkökulman jo pidempään tehtyihin eri lajien uhanalaisuusarviointeihin. Luontotyyppien arviointi ei ole kuitenkaan toiminta- tai suojeluohjelma, joka sellaisenaan ohjaisi jatkossa toimintaamme.

Varsinaista toimintaohjelmaa suunniteltaessa on syytä pohtia, mitä arviointitulos oikeastaan tarkoittaa. Tätä varten tuloksia on vielä analysoitava lisää parhaiden ratkaisujen löytämiseksi. Selvää on, että toimia monimuotoisuuden turvaamiseksi pitää tehostaa, ja näin onkin tarkoitus tehdä. Esimerkiksi juuri päivitetyssä Kansallisessa metsästrategiassa monimuotoisuusasiat ovat esillä aiempaa vahvemmin, ja vuoteen 2025 käynnissä oleva METSO-ohjelma turvaa sekin osaltaan monimuotoisuutta. 

Monimuotoisuuden turvaamiseksi tehtävän työn vahvistamiseen on lisäksi lähivuosina hyvä mahdollisuus, kun alamme yhdessä päivittää Suomen biodiversiteettistrategiaa. Kun työ on aikanaan valmistunut, sen tulokset viedään osaksi Kansallista metsästrategiaa. 

-----

Joskus keskustelussa unohtuu, että kyse on kokonaisuuksista. Emme voi tehdä päätöksiä vain yhden näkökulman perusteella, vaan ratkaisuja pitää hakea kokonaiskestävyyden kautta sovittamalla yhteen sekä taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen että kulttuurinen kestävyys.

Paras lopputulos syntyy rakentavasta ja ymmärrystä lisäävästä yhteistyöstä yli mielipide- ja näkemysrajojen. Kuplista huutelemalla emme saa aikaan parasta mahdollista hyvinvointia – eikä luontokaan siinä voita.