Perjantaina 8.3.2019 tapahtui Suomessa paljon. Naistenpäivän ja hallituksen eroamisen ohella uutiseksi nousi lajien uhanalaisuusarvioinnin eli Punainen kirja 2019:n julkistaminen. Arviointiin oli osallistunut laaja joukko tutkijoita ja asian harrastajia, ja vaikka vain vajaa puolet Suomen lajistosta oli pystytty arvioimaan, se on kuitenkin kansainvälisesti katsoen hyvä suoritus.

Arvioinnin tulokset osoittavat Suomen luonnon köyhtyvän edelleen. Köyhtymistä on tapahtunut kaikissa elinympäristöissä, joskin metsissä ja perinneympäristöissä se on ollut hitaampaa kuin tuntureilla ja soilla. Kehityssuunta koostuu lisäksi plussista ja miinuksista. Lajeja on sekä harvinaistunut että runsastunut, ja osa uhanalaisista lajeista on luontaisestikin harvinaisia, mikä myös tulee ottaa huomioon lajien suojelussa.

Metsäelinympäristöjen vajaasta 9 500 arvioidusta lajista uhanalaisiksi arvioitiin 9 prosenttia eli sama osuus kuin edellisessä, vuonna 2010 tehdyssä arvioinnissa. Kaikista arvioiduista lajeista uhanalaisia oli 11,9 prosenttia eli 1,4 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuonna 2010. Metsissä uhanalaisten lajien osuus on siis jonkun verran pienempi kuin elinympäristöissä keskimäärin.

Ensisijaisesti metsissä elävässä lajistossa myönteistä kehitystä oli tapahtunut 109 lajilla, ja noin 30:tä aiemmin uhanalaista metsälajia pystyttiin nyt arvioimaan joko silmälläpidettäviksi tai elinvoimaisiksi. Samaan aikaan 140:n metsälajin tilanne oli kuitenkin heikentynyt merkittävästi. Osa lajeista oli lisäksi hävinnyt edellisen arvioinnin jälkeen Suomesta kokonaan, mutta joitakin jo hävinneitä lajeja oli toisaalta löytynyt uudestaan. Miinusmerkkistä kehitystä oli edelleen valitettavasti enemmän kuin plusmerkkistä.

Monimuotoisuutta turvaavia hoito- ja ennallistamistoimia tulee arvioinnin mukaan lisätä erityisesti sisävesissä sekä soilla ja muilla kosteikoilla. Myös metsänhoitokäytäntöjen kehittäminen on edelleen tarpeen, koska metsälajiston määrä on suuri ja metsissä on uhanalaisia lajeja lukumääräisesti paljon.

Metsälajien turvaamiskeinot tunnetaan varsin hyvin, mutta niiden toimeenpanoa pitää arvioinnin mukaan vielä vahvistaa. Keskeisintä on turvata vanhojen metsien ja puiden sekä lehti- ja lahopuujatkumon säilyminen ja lisätä tulen käyttöä metsissä. Myös suojelualueverkoston kehittämistä tarvitaan, koska kielteisiä muutoksia tapahtuu suojelualueillakin.

Metsän- ja luonnonhoitotoimien valinnan ja mitoituksen perustaksi tarvitaan kuitenkin mielestäni vielä nykyistä yksityiskohtaisempaa kasvupaikka- ja lajiryhmäkohtaista, ehkä jopa lajitasolle menevää analyysiä. Metsien käyttö ei ole kaikkien uhanalaisten metsälajien ensisijainen uhanalaisuuden syy. Tarkasteluun lopulta otettavien lajien joukko on siksi alkuperäisestä pienempi ja täydentäviä tarkasteluita voitaneen tehdä suhteellisen kustannustehokkaasti. Toimenpiteiden optimaalisen kohdentamisen pohjaksi tarvitaan lisäksi tietoa ehdotettavien toimien vaikutuksista ja kustannuksista.

Ennen käytännön toimia tulee mielestäni ratkaista yhtälö, jossa muuttujia ovat lajien ja luontotyyppien uhanalaistumisen syyt, syitä vähentävät toimenpiteet sekä toimien kustannusvaikuttavuus. Tarkastelut tulee lisäksi tehdä kokonaisuutena sekä talousmetsien että jo olemassa olevien luonnonsuojelualueiden mahdollisuudet huomioon ottaen. Myös valintoja on pakko tehdä, koska toinen laji voi kärsiä toisen lajin hyväksi tehtävistä toimenpiteistä.

Vastikään päivitetyssä Kansallisessa metsästrategiassa korostetaan monimuotoisuuden hyväksi tehtävän työn merkitystä, ja metsälajien uhanalaisuuskehityksen pysäyttämiseen on sitoutunut jo laaja joukko metsäalan toimijoita. Rakentavalla yhteistyöllä onnistumme varmasti saavuttamaan tavoitteemme.

Katja Matveinen
erityisasiantuntija
Maa- ja metsätalousministeriö