Kesälomalla oli aikaa käydä metsissä. Omissa metsissä tuli tarkastettua uudistustuloksia, suunniteltua tulevia toimenpiteitä ja istuttua nuotiokahveilla. Monet marjastusreissut ovat myös takana, samoin retkeilyt virkistysreiteillä. Tuli käytännössä iloittua metsien monista mahdollisuuksista.

Töihin palattuani olen pohtinut, miten loppuvuoden monissa tehtävissä saisi säilytettyä tuon ilon. Välttäisi vastakkainasettelun hengen. Mieleen on tullut kaksi sanaa: vuorovaikutus ja ratkaisukeskeisyys. Molempia tarvitaan muun muassa maankäyttösektorin ilmasto-ohjelman toimeenpanossa, meneillään olevissa lainsäädäntöhankkeissa, EU-vaikuttamisessa, biotalousstrategian laadinnan aloittamisessa ja Kansallisen metsästrategian (KMS) vuoteen 2035 ulottuvan uudistamisen suunnittelussa.

Kaikki toiminta vaikuttaa kaikkeen. Ratkaisukeskeisessä toiminnassa miellyttää ajatus kokonaisuuksien hallinnasta. Ratkaisukeskeisyydessä päätelmät perustuvat havaintoihin ja tutkimukseen, palautejärjestelmään ja korjaustoimenpiteisiin. Kaikki ei tule kerralla valmiiksi ja tavoitteissa ja toimenpiteissä tarvitaan realistisuutta.

Myös käytetyllä kielellä ja ilmaisuilla on suuri merkitys. Sen tulee olla ymmärrettävää ja ilmaista, että eri osapuolet kuuntelevat ja arvostavat toisiaan. Vain näin syntyy oikeudenmukaisuuden tuntemus.

Vuorovaikutuksessa syntyy ymmärrystä muiden näkemyksistä ja yhteistyössä tarvittavaa luottamusta. Pelottelu ja ”kaikki on pielessä”-mielipiteet hidastavat kehitystyötä. Näitä ilmiöitä on valitettavasti näkynyt niin ilmastonmuutos- kuin monimuotoisuuskeskustelussa. Pienet askeleet voivat tuntua liian pieniltä suurten haasteiden edessä. Pieni askel oikeaan suuntaan voi kuitenkin pidemmällä aikavälillä olla jo suuri edistys. Vuorovaikutuksen mukanaan tuoma ymmärrys ja luottamus luovat uskoa yhdessä tehtävään työhön.

Kansallinen metsäneuvosto ja alueelliset metsäneuvostot, monimuotoisuuden pyöreä pöytä ja Helmi-ohjelman ohjaus- ja työryhmät ovat esimerkkejä hyvin toimivasta vuorovaikutuksesta. Mielenkiinnolla odotan loppuvuodesta myös Luken hirvieläinselvitystä, jonka ohjausryhmän alkuvaiheessa huomasin yllättävän vahvaa epäluuloisuutta metsä- ja riistapuolen välillä.

Kun normaalit työkiireet eivät vielä ole alkaneet, on ollut aikaa lukea pöydälle kertynyttä. Luken Sauli Valkosen kokoamaa kirjaa Metsän jatkuvasta kasvatuksesta suosittelen lukulistalle. Se on koottuun tutkimustietoon perustuva käytännönläheinen teos, jossa kerrotaan missä ja miten menetelmää voidaan käyttää ja mitä menetelmän käytettävyydestä ei vielä tiedetä. Tutkimustiedon aukot ovat erittäin tärkeitä tiedostaa, koska menetelmää tarjotaan patenttiratkaisuksi niin kannattavuuteen, monimuotoisuuteen kuin ilmastonmuutokseen. Tietopuutteista olimme yhtä mieltä laajassa metsälain uudistuksen valmistelutyöryhmässä. Jatkuvaa kasvatusta on tärkeää edistää, mutta sen kritiikitön suosiminen ihmetyttää.
 
Huomiotani kiinnitti myös WWF:n opas vaikuttamisesta julkisyhteisöjen metsien käsittelyyn. Siinä ilahdutti vuoropuhelun ja havaintoihin perustuvan vaikuttamisen korostaminen, siis se vuorovaikutteisuus.

Korona-aika on tuonut esille metsäalan merkityksen, kun ala on alettu näkemään uudelleen työllistäjänä, kotimaisen raaka-aineen hyödyntäjänä ja samaan aikaan ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden tuottajana. Uskon tämän näkyvän syksyllä niin hallituksen toimissa koronaelvytyksessä kuin yksittäisten kansalaisten toiminnassa. Suomalaisilla on edelleen monipuolinen metsäsuhde, jota kannattaa vaalia. Teemaan liittyen HS:n artikkeli toivotutkija Jari Kylmästä (28.7.) oli avartava. Toivo paremmasta antaa meille toivoa jatkaa, rohkeutta toimia ja luottamusta toisiimme. Ratkaisukeskeisyys ja vuorovaikutus ovat toivon hyviä kavereita.

Kirjoittaja on metsäneuvos sekä metsä- ja bioenergiayksikön päällikkö.