Olen tämän kevään ja alkukesän aikana jutustellut suomalaisesta ruuantuotannosta uudessa ministeriön Jalat maassa -podcastsarjassa. Idea podcastiin on ihan omani. Ajatuksena oli itse oppia uutta ja samalla kuulla, mitä Covid-19 -rajoitusten varjossa työskenteleville ruuan tuotannon, jalostuksen ja kaupan eri ammattilaisille kuuluu. Tavoitteena oli tietenkin myös saada kuulijoita, jotta tarinoiden kautta suomalaiset myös kuulisivat monipuolisesti siitä, mitä kaikkea tuotantotiloilla tapahtuu. Uskon, että paras tapa on nimenomaan kuulla tuottajien kertovan itse arjestaan. 

Paljon uutta olen kuuden sarjan nauhoituksissa oppinut. Kanssani ovat keskustelleet naudan- ja sianlihan tuottaja, kalankasvattaja sekä kasvihuoneyrittäjä. Avomaan vihannestuotantoa tulee esille sitä jatkojalostavan yrityksen kautta. Päivittäistavarakaupan edustaja puolestaan toi hyvin esille koko suomalaisen ruuantuotannon merkitystä myös kaupalle.

Vaikka tuotannon alat ovat erilaisia, korostui kaikissa keskusteluissa muutama yhteinen asia. Keskiössä on ammattitaito. Omaa 1960-luvun lapsuuttani muistaessani on muutos suomalaisessa ruokajärjestelmässä valtava. Eipä silloin olisi voinut kuvitellakaan sellaista tuotemäärää kauppoihin, mikä meillä suurissa marketeissa tänä päivänä on. Eikä meillä minun lapsuudenkodissani ollut pakastintakaan, jonne kaikki ne leijupakastelut vihannekset olisi voitu helposti säilöä. Ensimmäiset kirjolohilammikot eivät taatusti täyttäneet niitä ympäristön suojelun kannalta välttämättömiä vaatimuksia, jotka tänä päivänä suomalaisille kalanviljelijöille ovat itsestään selviä, myös oman talouden kannalta. Kalojen rehun tarve lasketaan hyvin tarkkaan ja ruokinta on automatisoitua. Luomu-tuotantoa ei tietenkään nykymuodossa ollut eikä sitä tutkimustietoa lannoitteiden tai kasvinsuojeluaineiden käytöstä kuin meillä tänä päivänä on. Eläinten hyvinvointitutkimusta ei tietenkään myöskään ollut edes aloitettu. Eläintauteja toki Suomessa on vastustettu tehokkaasti vuosikymmenien ajan, mutta esimerkiksi salmonellavastustustoimet käynnistyivät vasta 1970-luvulla suomalaisen uraauurtavan tutkimuksen kautta.

Tämän päivän ruuantuotanto koostuu monipuolisesta osaamisesta. Oikeastaan täytyy ihmetellä, miten monipuolista osaamista tiloillamme tarvitaan. Esimerkkinä voi olla vaikka Tommi Hasun luomutila, jossa on sekä viljan että naudanlihan tuotantoa. Kun muutama vuosi sitten julkisuudessa ihmeteltiin ns byrokratiapyykkinarua eli mitä kaikkia lomakkeita viljelijä joutuu työssään täyttämään, niin itse totesin, että sen byrokratian huipulla on luomutuottaja, jolla on myös eläimiä. Tommi ei kuitenkaan jutellessamme kertaakaan tuonut hallinnollista taakkaa esiin. Hänen kanssaan myös aiemmin jutelleena tiedän, että yhteistyö viranomaisten kanssa on hänelle ollut luontevaa, yhdessä ratkaisuja ongelmiin etsivää. Samoin on korostunut ymmärrys siihen, että tukijärjestelmiin kuuluu aina myös viranomaisvalvonta.

Mutta siihen osaamiseen kuuluvat käytännön työt kylvöstä korjuuseen, eläinten terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen ja ympäristökysymykset. Kaikkiin näihin toimiin liittyvät todella monen eri säädöksen velvoitteet. Samalla maatilayrityksen olisi tietenkin oltava taloudellisesti kannattava eli myös talouden tunnuslukuja olisi osattava tulkita oikein. Aivan vastaava todella monipuolinen osaaminen tuli esiin Tannerin Tonin kertoessa kasvihuonetuotannostaan tai Karjalaisen Timon kalanviljelystä.

Ammattitaidon korostumisen rinnalla hienoa oli kuulla myös kertomuksia tilojen historiasta. Rakennemuutos suomalaisessa ruuantuotannossa on ollut yhtä valtaisa kuin kasvu kauppojen tuotevalikoimissa. Tilakoot ja tuotantomäärät ovat kasvaneet, mutta kunnioitus edellisten sukupolvien työhön on ollut hienoa kuultavaa. Tämä tuli upeasti esille Heikkilän Timon kertoessa omaa tarinaansa eläinten hyvinvointia korostavassa sianlihan tuotannossa. Suomessa ruoka tuotetaan edelleenkin pääsääntöisesti perheviljelmillä. Perheen ulkopuolisia työntekijöitä toki tarvitaan viime vuosikymmeniä enemmän.

Jalostava elintarviketeollisuus pohjaa edelleenkin vahvasti kotimaiseen tuotantoon. Tämä tuli selkeästi esille Esa Mäen kertoessa, miten tarkkaan on vaikkapa herneiden kulku pakkaseen suunniteltu etukäteen. Vain siten voidaan saada markkinoille maailman laadukkaimpia tuotteita. Huoltovarmuus on korostunut Covid-19 -epidemian aikana monella tapaa. Ari Akselikin korosti, miten tärkeää kaupalle on kotimainen, lähellä tuotettu ruoka. Poikkeusoloissa korostuu kaikkialla se, miten tärkeää on, että me kaikki kuluttajat voimme luottaa siihen, että ruoka ei kaupoista lopu.

Kysyin kaikilta keskustelukumppaneiltani jutustelun päätteeksi ovatko he onnellisia. Vastauksissaan he olivat kaikki yksimielisiä: kyllä. Jokainen kertoi omat perustelunsa, mutta yhteistä oli, että onnellisuuden perustana on turvallinen arki. Siihen kuuluvat itsestään selvinä terveys ja läheiset ihmiset, mutta myös mielekäs, innostava työ. Samalla korostuu kunnioitus ja rakkaus oman perheen, tilan ja työn historiaan kauniilla tavalla. Olen kiitollinen - ja onnellinen- siitä, että meillä on motivoituineita ja osaavia ruuantuottajia tässä maassa.

Tältä pohjalta on hyvä rakentaa yhdessä tulevaisuutta. 

Kirjoittaja on maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö

Jalat Maassa -podcastsarja MMM:n verkkosivustolla