Syötäväksi sopiva kasvaa, mutta ei ilman työtä. Joka ikinen suupala, vaikka sen itse poimisi marjana mättäältä, vaatii jonkun tekemää työtä. Tässäkin maassa, kuten kaikkialla, pitäisi työstä saadulla korvauksella elää. Moni elättää saamallaan korvauksella myös perheensä.

Suomalaisen ruokaketjun haasteena, mutta myös voimavarana ovat pienet yritykset. Vaikka elintarvikesektorin vientitulo tulee suurelta osin Valiosta, kuten Janne Saarikko tekstissään toteaa, raaka-aine Valion tuotantoon on tullut hyvin monen kokoisilta tiloilta.

Tiloilla urakoi perheyrittäjiä niin työssä eläinten kanssa, kuin pelloilla kalliine koneineen, maitoautoineen tai kunnossapidon työtehtävineen. Investoinnit ja velat suhteessa liiketoiminnan kokoon ovat usein valtavia. Valion, tai muidenkaan elintarvikejalostajien näyttäviä vientilukuja ei olisi, jos maaseudulla ei toimisi joukko pieniä yrityksiä.

Vastuullisuus on tärähtänyt voimalla kaikkien huulille, kaiken tekemisen keskiöön. Vai onko sittenkään? Yrityksissä raha ratkaisee. Työllä pitäisi elää, mutta myös sijoituksille pitäisi kertyä tuottoja. Juhlapuheissa voidaan puhua arvoista, puhtaudesta, kotimaisuudesta tai ympäristöystävällisyydestä, mutta silti raha ratkaisee. Vain kannattavalla yrityksellä on mahdollista tehdä valintoja. Muut tekevät sitä, mihin rajalliset resurssit riittävät.

Kannattavuuden rajalla keikkuva yritys ei valitse. Se tekee sen, minkä voi, selviytyäkseen. Jokaisessa ruokaketjun yrityksessä päätökset tekee ihminen, tai joukko ihmisiä, joiden arvomaailma, oma hyvinvointi ja jaksaminen vaikuttavat siihen, millaisia lopullisista päätöksistä tulee.

Kaikkien yritysten toimintaa ohjaa lainsäädäntö. Kun noudatettavia määräyksiä on paljon suhteessa yrityksen toiminnan kokoon, yrityksen toimintaa ei välttämättä ohjaakaan yrittäjä, vaan arvoketjussa ylempänä olevat toimijat.

Keskustelu käy vilkkaana niin ruuantuotannon ympäristövaikutuksista kuin kannattavasta ruokaketjustakin. Kuten Juha-Matti Katajajuuri tekstissään toteaa, ruuantuotannossa alkutuotannon ympäristövaikutukset ovat kiistatta merkittävimpiä. Vaatimukset tuotannolle lisääntyvät, mutta vaikka tehtyjä toimia kompensoidaan taloudellisesti, lisääntynyt työmäärä ei paranna kannattavuutta, eikä lisää tekeviä käsiä ruokaketjun tuotannon tekijöille. Ympäristöarvot ovat suurelle osalle suomalaisista tärkeitä, mutta silloin, kun niiden toteuttaminen on yksilölle liian kallista, raha ratkaisee.

Jos yrityksen päätöksentekijä miettii, saako seuraavana päivänä ruokittua perheensä, hänelle on aivan samantekevää, millainen hiilijalanjälki hänen viljelemällään kauralla on tai millaiseen pakkaukseen hänen yrityksensä leipoma leipä on pakattu. Niin kauan, kun ruokaketjussa toimii yrityksiä, joilla usko tulevaisuuteen horjuu, on turha haaveilla koko ruokaketjuamme läpileikkaavasta vastuullisuudesta.

Aiemmissa blogiteksteissä on peräänkuulutettu niin yhteistyötä kuin laadukasta dataa, mutta miten pienillä toimijoilla on kannattavuuden rajoilla keikkuvalla toimialalla mahdollista rakentaa yhteistyöverkostoja tai osallistua valmiisiin toimintoihin. Jokainen päivä, jonka yritys käy vajaateholla, maksaa. Kuka maksaa yrittäjälle siitä, että hän käyttää työpanostaan vastuullisuuden, turvallisuuden, ympäristöystävällisyyden tai laadun todentamiseksi ylempänä ketjussa olevan toimijan hyväksi? Näkyykö yhteisen hyvän eteen tehty työ ruokaketjun tuottavan pään pankkitilillä?

On aivan turhaa todeta, että lopputuote hinnoitellaan sen mukaan, että se kattaisi tuottamisesta aiheutuneet kulut, koska näin ei ole. Tuottajat ja pienemmät yritykset harvoin neuvottelevat hinnasta. He myyvät sillä hinnalla, mitä ruokaketjun ylemmältä tasolta ohjataan. Lisääntyneiden vaatimusten täyttämiseen käytetty aika ei näy viivan alla, vaikka kuinka suurennuslasilla katsoisi.

Ruokaketjussa vaatimukset valuvat alaspäin nopeammin, kuin raha virtaa toimijoiden tileille. Omassa työssäni elintarvikealan yritysten sparraajana olen nähnyt, miten monille tulee yllätyksenä sellaisia velvoitteita, joiden olemassaolosta yrityksen ”olisi pitänyt” tietää jo 10 vuotta sitten. Voisiko ruokaketjun vastuullisuuden perusta löytyä tasaisemmasta taakanjaosta toimijoiden kesken? Voisiko ruokaketjun ylempiä toimijoita velvoittaa neuvomaan enemmän ja vaatimaan vähemmän? Vaatimukset ovat samat, mutta tulokulma olisi erilainen. 

Kiristyvän lainsäädännön pitäisi lisätä avoimuutta, mutta miten takahampaitaan kiristelevä yrittäjä pärjää muutosten keskellä? Kun kaupan toimija kyselee Jussi Juustonvalmistajan yrityksen politiikkaa tasa-arvoisen yrityskulttuurin todentamiseksi, herää kysymys, voisiko kaupan toimija kyselyn sijaan muotoilla asian toisin. Miten lisäämme ruokaketjuun selkeyttä, jotta kaikenkokoisilla toimijoilla olisi realistiset mahdollisuudet keskittyä olennaiseen, eli ruuan tuottamiseen vastuullisesti? Miten jaamme tietoa avoimesti siten, että ketjulle tärkeimmät toimijat, maaseudulla asuvat ja yrittävät ihmiset, näkevät oman roolinsa Suomen hyvinvoinnin tekijöinä?

Kun yrittäjiltä vaaditaan paljon, pitäisi vaatimukset ohjeistaa ja perustella riittävän hyvin, jotta vaatimuksiin olisi mahdollista vastata. Ruokaketjussa korostuu tapa vaatia muutosta sanoittamatta selkeästi sitä, miksi muutosta vaaditaan. Ruokaketjun vastuullisuuden ei tarvitse olla juhlapuheita, jos ketjussa toimitaan aidosti vastuullisesti ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Mistä saamme ruokaketjuun yhteistä puhetta, jossa muistetaan kirjanpidon, raportoinnin sekä muiden, ylempää annettujen velvoitteiden noudattamisen kasvattama työmäärä? Kuka maksaa työn, jonka Jussi Juustontekijä tekee öisin, kun tuotteesta saatavan hinnan määrittää joku muu, kuin Jussi Juustontekijä itse?

Kirjoittaja on virheistä oppinut entinen lampuri ja elintarvikeyrittäjä, joka tänä päivänä sparraa yrityksiä vastuullisen yritystoiminnan kentällä.