Kuinka käännetään maatalousluonnon köyhtymiskehitys?

Suomi on sitoutunut pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden heikentymisen. Tässä tehtävässä maatalous on keskeisessä roolissa. Maatalous aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, mutta se myös ylläpitää luonnon monimuotoisuutta tarjoamalla elinympäristöjä lukuisille erilaisille lajeille. Samalla nämä maatalousympäristöissä viihtyvät lajit myös huolehtivat monenlaisista ekosysteemipalveluista, pölytyksestä maan kasvukunnon ylläpitämiseen.

Maatalousluonnon monimuotoisuus jää usein varjoon metsäluonnon monimuotoisuuteen keskittyvässä keskustelussa. Uhanalaisista lajeista metsien jälkeen toiseksi suurin osuus kuitenkin elää nimenomaan maatalouden muovaamissa kulttuuriympäristöissäLinkki toiselle sivustolle.

Maatalousluonnon köyhtymisen pysäyttäminen on maatalouden ympäristöpolitiikan keskeisiä tavoitteita. Viljelijät ovat laajasti sitoutuneet erilaisten monimuotoisuutta edistävien viljelytoimenpiteiden toteuttamiseen. Myös ruoan arvoketjuissa luonnon monimuotoisuus herättää kasvavaa kiinnostusta. Näistä panostuksista huolimatta maatalousluonnon köyhtymiskehitys jatkuu. Kehitys näkyy nykyisen tutkimustiedon valossa konkreettisesti esimerkiksi arvokkaiden ekosysteemien, kuten luonnonlaitumien ja niittyjen vähenemisenä sekä peltolinnuston ja perhoslajiston taantumisena.

Maatalousluonnon köyhtymistä Suomessa aiheuttaa maisemarakenteen ja viljelykiertojen yksipuolistuminen, lajistoltaan arvokkaiden puoliluonnontilaisten alueiden jääminen vaille hoitoa – laidunnusta tai niittoa – ja laidunnuksen vähentäminen. Kääntäen: maatalousluonnon monimuotoisuutta ei voi vaalia pelkästään hyviä viljelytapoja noudattamalla tai tuottamalla ruokaa ympäristö- tai resurssitehokkaasti.

Maisemarakenteen yksipuolistuminen, laidunnuksen vähentyminen ja niittyjen umpeenkasvu ovat seurausta koko ruokajärjestelmän tasolla tapahtuvista muutoksista. Tässä valossa pyrkimykset pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen maatalouden ympäristöpolitiikan toimin tai yksittäisillä arvoketjujen lanseeraamilla aloitteilla on kuin valtavan avohaavan laastaroimista. Avohaavaa pitää yllä maatalouden rakennekehitys.

Rakennekehitys vähentää maatalousluonnon monimuotoisuutta

Rakennekehitystä pidetään usein väistämättömänä, välttämättömänä ja jopa hyödyllisenä osana ruokajärjestelmän toimintaa. Rakennekehitykseksi kutsutaan ilmiötä, jossa maatilojen lukumäärä vähenee, ja vastaavasti jäljellä olevien maatilojen koko kasvaa. Rakennekehitys on jatkunut tasaisena koko Suomen EU-jäsenyyden ajan, ja sen ennustetaan jatkuvan nykyisenkaltaisena myös tulevaisuudessa.

Rakennekehitystä ajaa yhtäältä kustannuspaine, jossa maatalouden harjoittamisen kustannukset kasvavat nopeammin kuin maataloudesta saatavat tulot, ja toisaalta keskittymistä suosiva maatalouspolitiikka. Yhden tärkeän näkökulman rakennekehityksen vaikutuksiin maatilayrityksille tarjosi aiemmin tässä blogisarjassa Maija Suutarinen, joka huomautti vaatimusten valuvan ruokaketjussa alaspäin nopeammin kuin rahan. Jotta viljelijä pystyy tällaisessa tilanteessa säilyttämään entisen tulotasonsa, hänen on joko tuotettava ruokaa entistä tehokkaammin, kasvatettava maatilan kokoa tai kehitettävä uusia tulonlähteitä maatalouden rinnalle.

Erityisen vahvaa rakennekehitys – siis yksikkökoon kasvu – on ollut eläintuotannossa. Eläintuotanto on ajankäytöllisesti sitovaa, ja eläintuotannossa monialaistuminen voi olla työmääränsä vuoksi haastavampaa toteuttaa kuin kasvintuotannossa. Tällöin jo sitoutuminen eläintuotantoon elinkeinona tarkoittaa monelle tuottajalle sitoutumista kasvuun ja tehostamiseen.

Nautakarjataloudessa ja erityisesti maidontuotannossa yksikkökoon kasvu tarkoittaa laidunnuksen vähentymistä. Suurissa yksiköissä laidunnuksen järjestämisestä on tullut monin paikoin logistinen mahdottomuus. Laiduntamisen loppumisen myötä häviävät hyönteiset, ja hyönteisten hävittyä myös monet maaseutuympäristöille leimalliset lintulajit, kuten jo uhanalaistuneet pääskyt.

Rakennekehityksen seurauksena myös tuotantoalueet erikoistuvat, ja tuotantoalueiden erikoistumisen myötä viljelykierrot yksipuolistuvat. Samalla rakennekehitys johtaa pellonkäytön rationalisointiin, mikä vähentää monimuotoisuuden kannalta tärkeitä pientareita ja maiseman pienipiirteisyyttä. Huonommin tuottavilla alueilla peltoja metsitetään. Metsitettyjen peltojen luontoarvot jäävät selvästi esimerkiksi luonnonhoitopeltoja heikommiksi. Maankäytön tehostumisena näyttäytyvä kaksinapaistuminen täten köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta.

Monimuotoisuuden vaaliminen ei ole pelkkä arvovalinta

Maatalousluonnon monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttäminen ei onnistu, mikäli maatalouden rakennekehitys jatkuu nykyisenlaisena. Kysymys on erityisen kriittinen nautakarjataloudessa. Keskittyvä nautakarjatalous tuottaa enenevässä määrin pelkästään haitallisina näyttäytyviä vaikutuksia – kuten metaanipäästöjä, ravinnepäästöjä ja maankäyttövaikutuksia – samalla kun myönteiset vaikutukset luonnon monimuotoisuudelle menetetään. Kaupungistuvalle ja maaseudusta irtaantuvalle kuluttajakunnalle on jatkuvasti vaikeampi perustella, miksi sisätiloissa elämänsä elävän lehmän tuotokset, maito ja liha, olisivat parempi vaihtoehto kuin vaikkapa kauramaito ja kasviperäiset tai synteettiset proteiinit.

Keskittymiskehityksen seuraukset paitsi maatalousluonnolle, myös ruokajärjestelmän resilienssille tai muutosjoustavuudelle ovat haitallisia. Sekä ruoan arvoketjuissa että maatalouspolitiikassa tulisi luopua aktiivisista pyrkimyksistä edistää maatalouden keskittävää rakennekehitystä. Luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa kun ei ole kyse pelkästään viehättävien lajien säilymisen varmistamisesta, vaan lopulta ruokajärjestelmän toimintavarmuudesta.

Irene Kuhmonen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston Kauppakorkeakoulussa, ympäristöjohtamisen oppiaineessa. Hän tutkii parhaillaan monimuotoisuutta ruokajärjestelmässä Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Biodiful-hankkeessaLinkki toiselle sivustolle sekä Pohjois- ja Etelä-Savon alueelle keskittyvässä Savon maatalouden tulevaisuuskuvat -hankkeessaLinkki toiselle sivustolle.