Maatalousluonnon hoito tehtävä viljelijöille kannattavaksi

Maatalousluonto on syntynyt ihmisen harjoittaman maatalouden myötä. Maatalousympäristö koostuu monenlaisista elinympäristöistä: viljellyistä pelloista, pientareista, niityistä sekä asutuksesta ja pihapiireistä. Tässä ympäristössä elää suuri määrä eläin- ja kasvilajeja, jotka ovat aikoinaan levinneet sinne luontaisilta avomailta kuten rannoilta, soilta, kuloaukeilta ja hietikoilta. Päiväperhosista noin 70 % elää maatalousympäristössä. Linnuista joka kuudes pesii ainoastaan tai suurelta osin siellä, ja lähes kaikki muuttolinnut levähtävät ja ruokailevat pelloilla.

Noin 70 000 viljelijäperhettä tekee työtä maatalousympäristössä. He elävät kiinteässä yhteydessä luontoon, sillä maatalousympäristö on heille elinkeinon perusta.

Politiikka heijastuu luontoon

Suomalainen maatalousluonto on viime vuosikymmenien aikana köyhtynyt. Aiemmin syynä tähän pidettiin etenkin tehoviljelyä ja torjunta-aineita, mutta kokonaisvaltaista lähestymistapaa ja perusteellista tutkimusta asiaan saatiin odottaa 1980-luvulle saakka. Nykyään maatalousympäristön tutkimus on poikkitieteellistä ja laajaa. Tästä on osoituksena jo Elämää pellossa -kirjan taustayhteisöt: Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen lisäksi työhön osallistui tutkijoita Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta, Suomen ympäristökeskuksesta ja eri yliopistoista. Hankkeen päärahoittajina ovat maa- ja metsätalousministeriö sekä ympäristöministeriö.

Viljelijät valitsevat toimintatapansa harjoitettavan politiikan, maataloustuotteiden markkinatilanteen ja käytettävissä olevan tuotantoteknologian pohjalta. Viime vuosikymmenien suurimpia muutoksia ovat olleet tuotannon kannattavuuden heikkeneminen, yksikkökoon kasvu, tuotannon tehostuminen ja lypsykarjatilojen väheneminen. Muutokset maatalous- ja maaseutupolitiikassa sekä ympäristöpolitiikassa heijastuvat voimakkaasti maatalousluonnon tilaan lyhyemmällä tai pidemmällä viiveellä.

Maisema muuttuu

Maatalousluonto on muuttunut monella tapaa: salaojituksen myötä pientareet ovat vähentyneet ja maiseman mosaiikkimaisuus vähentynyt. Maisemia kasvaa myös umpeen, kun peltoja metsitetään. Viljelymaiseman avoimuuden ylläpito on yksi merkittävimmistä maisemanhoidon tavoitteista. Maatalouden ja viljelyn jatkuminen onkin tehokkainta maisemanhoitoa.

Pientareet ovat luonnonkasveille- ja eläimille merkittäviä elinympäristöjä. Mitä leveämpi piennar on, sitä parempi se on luonnon kannalta. Laidunnus ja niitto monipuolistavat pientareiden lajistoa, mutta käytännössä pellonpientareita hoidetaan melko harvoin. Piennarten ja suojakaistojen perustaminen vesien varsille on kuulunut ympäristötukeen vuodesta 1995 alkaen. Lisäksi erityistuella voidaan perustaa yli 15 metriä leveitä suojavyöhykkeitä, jolloin niitto ja laidunnus ovat helpompia järjestää.

Kottaraiset romahtaneet

Karjatalouden hiipuminen ja siitä seurannut laidunten ja heinikoiden väheneminen ovat saaneet monet lintukannat taantumaan. Kottaraisten, varisten, haarapääskyjen, räystäspääskyjen, keltavästäräkkien ja isokuovien, mahdollisesti myös töyhtöhyyppien määrät ovat vähentyneet. Yhteensä kolmannes ns. vanhoista pesimälajeista on vähentynyt, ja ne edustavat lajeja, jotka olivat ennen runsaimpia lajeja.

Kolmannes maatalousympäristön lintulajeista on runsastunut, ja lopun kolmanneksen kannoissa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Maatalousympäristöön on ilmestynyt myös uusia pesiviä lajeja kuten kalalokki, ruokokerttunen ja pajusirkku.

Perinnebiotoopit luonnon aarreaitta

Tavanomaisen maatalousluonnon lisäksi löytyy yhä perinnebiotooppeja, joita voidaan lajirunsautensa takia nimittää luonnon aarreaitoiksi. Varsinaisiksi perinnebiotooppien eliöiksi luetaan lajit, jotka hyötyvät niitosta ja laidunnuksesta eli tarvitsevat runsaasti valoa kukoistaakseen: mm. matalakasvuiset ja usein rönsyjen avulla lisääntyvät kukkakasvit. Monet hyönteisistä ovat hyvin vaateliaita, esimerkiksi ruusuruohomehiläinen kerää siitepölyä yksinomaan ruusuruohosta.

Perinnebiotooppien lajikirjo oli perinteisen karjatalouden aikana tavattoman suuri: niillä esiintyi suuri osa kaikista Suomen kasvi-, eläin- ja sienilajeista. Nykyäänkin parhailla niityillä voi elää jopa yli 150 kasvilajia puolella hehtaarilla. Uhanalaisten lajien määrä on lisääntynyt erityisen paljon juuri perinnebiotoopeilla, koska suuri osa perinnebiotoopeista on kasvanut umpeen niiton ja laidunnuksen loputtua. Suurimmassa vaarassa hävitä ovat kuivien niittyjen eli ketojen lajit. Vähemmän vaateliaat niittyjen lajit ovat löytäneet jonkin verran korvaavia elinympäristöjä pientareilta ja joutomailta, kuten voimajohtoaukeilta.

Ympäristötuki auttanut

Tutkijat ja muut asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että maatalouden ympäristötuki on auttanut maatalousympäristöä. Ilman ympäristötukea niittyjä ja pientareita olisi säilynyt nykyistä vähemmän. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että tukia voitaisiin käyttää nykyistä tehokkaammin maatalousluonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Neuvonnalla voitaisiin viljelijöitä ohjata sisällyttämään monimuotoisuus osaksi viljelyä. Luonnon monimuotoisuuden hoidosta on tehtävä viljelijöille kannattavaa.

Lisätietoja:
Elämää pellossa -kirjan päätoimittaja, erikoistutkija Juha Tiainen, RKTL
puh. 020 5751275 ja 040 738 9128
erikoistutkija Mikko Kuussaari, SYKE puh. (09) 4030 0248 ja 040 525 6249 (perinnebiotoopit)
tutkimusjohtaja Ilkka P. Laurila, MTT (taloudelliset ja yhteiskunnalliset seikat)
puh. (03) 4188 2230 ja 040 555 9667