Syyskuun alussa järjestettiin ensimmäinen maanlaajuinen Maaseutuparlamentti -tapahtuma, joka kokosi reilu 800 osallistujaa eri puolilta Suomea. Tapahtumassa muotoiltiin suomalaisen maaseudun kehittämisen tulevaisuutta monella eri areenalla. Samoihin aikoihin päivälehdissä heräsi kunnon kohinalla uusi maaseutu-kaupunki -keskustelun kierros. Vaikka kierros on uusi, on keskustelussa esiin noussut ajattelutapa vanha ja näkökulma hyvin yksipuolinen.

Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara nosti Ylen haastattelussa (26.9) kaupunkien ja maaseudun välisen nokittelun syyksi se, että meillä ei ole alue- eikä kaupunkipolitiikkaa. Edelleen hän lisäsi että isot rakenteelliset analyysit puuttuvat, eikä kukaan oikein tunnista, millaisia ovat kaupungit, missä on maaseutu ja mikä on aluekehityksen tila. Kokonaisnäkemys puuttuu, Vaattovaara totesi. Maaseutupolitiikkaa Vaattovaara ei maininnut, mikä ei tarkoita etteikö meilläkin olisi tässä kokonaisuudessa peiliin katsomisen paikka.

Keskustelua käydään tänään samoilla argumenteilla kuin 1970 -luvun rakennemuutoksessa, sivuuttaen täysin sen tosiasian, että yhteiskunta on sen jälkeen muuttunut täysin ja muuttuu jatkuvasti. Maaseutu-kaupunki vastakkainasettelua ylläpidetään keinotekoisesti ja synnytetään mielikuvia pölyttyneillä näkemyksillä. Maaseutupolitiikan ja muilla aluepolitiikan toimijoilla onkin tässä työsarkaa.

Monipuolinen maaseutu hukkuu standardisoituihin keskiarvoihin 

Ensimmäinen ongelmakohta on maaseudun kuvauksessa. Alue esitellään ikään kuin standardisoituna keskiarvomaaseutuna, mistä kaikki muuttoliike on poispäin. Maaseutu on todellisuudessa varsin monimuotoinen. On harvaan asuttua alueita, ydinmaaseutua, kaupunginläheistä maaseutua ja kaikkea siinä välissä. Keskustelu tulee siirtää maaseudusta ja kaupungista paikkoihin ja alueisiin. Niihin sisältyvät myös edellä mainitut.

Toinen ongelmakohta on, että tilastoimme, seuraamme, ennakoimme ja arvioimme paikkojen ja alueiden kehitystä ja väestöä ihmisten vakituisen asuinpaikan lähtökohdista. Tämä aiheuttanee myös mielikuviin pohjautuvat kuvaukset maaseudusta. Tilastot antavat hyvin yksinkertaistetun totuuden ihmisten olemisesta ja liikkumisesta. Noin 2,5 miljoonaa suomalaista mökkeilee säännöllisesti, keskimäärin 79 päivää vuorokaudessa. Osa viettää enemmän aikaa mökillä kuin vakituisen asuinpaikan asunnossa, käyttäen säännöllisesti myös vapaa-ajan asuinkunnan palveluita. Tämä ei kuitenkaan näy tilastoissa, kuten ei myöskään näy se, miten yhä useampi ihminen käyttää maaseutua ja pistäytyy maaseudulla. Monipaikkaisuus lisääntyy, se ei vielä näy tilastoissa, mutta sen pitäisi pystyä huomioimaan päätöksenteossa.  

Pattitilanteesta rakentavaan keskustelukulttuuriin

Kolmas ja ehkä pulmallisin kaikista ongelmakohdista on kuitenkin kysymys siitä pitääkö maaseutu pitää asuttuna? Kysymykseen törmää yllättävän usein. Maaseutupolitiikassa tämä ei ole relevantti kysymys. Ei sinällään, ettei maaseudun asukaskato, olisi tärkeä, vaan enemmin siitä johtuen, että kysymys johtaa keskustelun ja kehittämistoimien jämähtämiseen. Osapuolet lukkiutuvat puolustus-hyökkäys -asemaan. 

Useamman suomalaisen kaupungin hallinnolliseen alueeseen sisältyy maaseutualueita, joiden mahdollinen potentiaali voi hyödyntää paikkaperustaisesti tai tuhlata paikkasokeasti.  Meillä on ja tulee olemaan maaseutualueita, kuten myös kaupunkeja, jotka syystä tai toisesta eivät menesty toivotulla tavalla. Pidän kuitenkin tärkeänä lähtökohtana sitä, että koko Suomi on mukana, kun keskustellaan Suomen tulevaisuudesta ja kasvun edellytyksistä. Siinä keskustelussa emme voi pitää kaupunkeja ja maaseutua erillisinä saarekkeina, koska oikeassa maailmassa ne ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään.

Meidän on  päästävä julkisen keskustelun pattitilanteesta tulevaisuudenorientoituneeseen keskusteluun, jossa hyväksytään, että asiat ovat monimutkaisia. Meidän pitää pystyä keskustelemaan vaikeista asioista, omiemme sektoreidemme ja piiriemme ulkopuolella. 

Maaseutu erottamaton osa kansallista menestystä 

Maaseutupolitiikassa peruslähtökohta on, että maaseutu on erottamaton osa suomalaista menestystä ja yhteiskuntaa. En usko, että tätä vastustaa hirveän moni kansalainen, joka tuntee maaseudun voimavarat ja resurssit sekä eri alueiden-väliset yhteydet. Konkreettisena esimerkkinä voi mainita Päijänteen juomavesivarannot ja Helsingin asukkaat. Ilman maaseutua ja siellä sijaitsevia luonnonvaroja nykypäivän Suomi olisi erinäköinen. Se potentiaali, mikä piilee eri maaseutualueilla ja eri paikkojen ja alueiden yhteistyössä ansaitsee mielestäni rakentavampaa ajattelu-, keskustelu- ja yhteistyökulttuuria. 

Peruspositiivisena ihmisenä totean, että töitä riittää ja keskustelu jatkukoon vilkkaana loppusyksyn aikana!

Christell Åström

Kirjoittaja on Maaseutupolitiikan neuvoston MANEn pääsihteeri